Nykyaikainen media on yhteiskunnan peili, mutta liian usein se on vääristynyt
linssi, joka muokkaa todellisuutta vallanpitäjien tarpeiden mukaan. Maailmassa,
jossa tieto virtaa rajattomasti digitaalisten kanavien kautta, on entistä
vaikeampaa erottaa totuutta propagandasta. Tämä artikkeli sukeltaa syvälle
median puolueellisuuden ongelmiin, erityisesti siihen, miten hallitukset ja
kansainväliset toimijat käyttävät disinformaation leimaamista aseena kriittisten
äänten hiljentämiseen. Pohdimme, miksi valtavirran uutisointi usein toistaa
samoja narratiiveja, miksi faktantarkistajat voivat toimia sensuurin välineinä
ja miten tämä kaikki vaikuttaa demokratiaan – erityisesti Suomessa, jossa
julkinen media kuten Yle nojaa vahvasti ulkomaisiin lähteisiin. Kriittinen
näkökulma on tässä keskiössä: emme tyydy pintapuoliseen analyysiin, vaan
haastamme vallitsevat rakenteet ja korostamme vaihtoehtoisten äänten merkitystä
totuuden paljastajina.
Aloitetaan perusongelmasta: median riippuvuus kansainvälisistä
uutistoimistoista. Suomessa Yle, joka on julkisesti rahoitettu yleisradioyhtiö,
tuottaa vain murto-osan omista ulkomaan uutisistaan. Sen sijaan se nojaa
vahvasti Reutersin, AP:n ja AFP:n kaltaisiin globaaleihin toimistoihin. Tämä ei
ole pelkkä käytännön kysymys resurssien puutteesta, vaan se luo haavoittuvuuden
yhtenäiselle narratiiville. Kun sama uutinen kiertää maailmaa hieman muokattuna
käännöksenä, se voi vääristyä kulttuuristen tai poliittisten painotusten myötä.
Esimerkiksi geopolittiset kriisit, kuten Ukrainan sota tai Trumpin hallinnon
toimet, esitetään usein länsimaisen linssin läpi, jossa kriittiset näkökulmat
Yhdysvaltojen rooliin jäävät sivuun. Tämä ei ole sattumaa, vaan osa laajempaa
järjestelmää, jossa uutiset "syötetään" kansallisille medioille ilman syvällistä
paikallista tarkastelua. Suomessa tämä tarkoittaa, että kansalaiset saavat usein
valmiiksi paketoitua tietoa, joka heijastaa EU:n tai Yhdysvaltojen virallista
linjaa ennemmin kuin monipuolista todellisuutta. Pohdimme: onko tämä todella
journalismia vai pelkkää toistamista? Kriittisesti tarkasteltuna se heikentää
demokratiaa, sillä ilman omaa raportointia media ei voi haastaa valtaa – se vain
vahvistaa sitä.
linkki Ai Podcastiin tästä:
Siirrytään faktantarkistukseen, joka on noussut modernin median kulmakiveksi
mutta samalla sensuurin työkaluksi. Yhdysvalloissa Bidenin hallinnon aikana
(2021–2025) faktantarkistajat toimivat usein hallinnon jatkeena. Hallinto
perusti Disinformation Governance Boardin, joka nopeasti purettiin kritiikin
vuoksi, mutta sen perintö jäi: virkamiehet painostivat some-alustoja poistamaan
sisältöä, joka ei sopinut viralliseen narratiiviin. Esimerkiksi Hunter Bidenin
laptop-tapauksessa 51 tiedusteluvirkamiestä leimasi sen venäläiseksi
disinformaatioksi, vaikka myöhemmin se todettiin aidoksi. Tämä ei ollut virhe,
vaan järjestelmällinen tapa suojella hallintoa. Faktantarkistajat, kuten
PolitiFact tai FactCheck.org, toimivat usein mediatalojen alaisuudessa, ja
kriitikot näkevät niissä vasemmistoliberaalia biasia. Jos uutinen ei tukenut
Bidenin politiikkaa – olipa kyseessä koronarokotteet, vaalit tai talous – se
voitiin helposti leimata valheeksi tai Venäjän propagandaksi. Tämä käytäntö ei
päättynyt Bidenin kauteen; Euroopassa EU jatkaa samaa linjaa Digital Services
Actilla, joka vaatii alustoja poistamaan "haitallista sisältöä". Suomessa tämä
näkyy siinä, miten kriittiset äänet, kuten Ilkka Vakkurin kaltaiset
kommentaattorit, marginalisoidaan. Pohdimme syvällisesti: jos faktantarkistus on
poliittisesti valittujen henkilöiden käsissä, onko se enää luotettava? Se
muuttuu sensuuriksi, joka suojelee eliittiä ja tukahduttaa keskustelua.
Kriittinen näkökulma paljastaa, että tämä "sairas paska", kuten sitä voi
kuvailla, estää totuuden nousun pintaan ja vahvistaa narratiivia, jossa
vaihtoehtoiset mielipiteet ovat automaattisesti epäilyttäviä. Entä hallintojen
suora vaikutus mediaan? Yhdysvaltojen USAID on esimerkki kaksoisroolista: se
tukee riippumatonta journalismia autoritaarisissa maissa, mutta samalla
ehdollistaa rahoitusta USA:n intresseille. Vuonna 2025 Trumpin hallinto leikkasi
USAID-rahoitusta, mikä johti monien medioiden kriisiin maailmanlaajuisesti.
Kriitikot näkevät tässä strategian: rahoitus rajoittaa kriittistä uutisointia,
sillä vastaanottajat eivät pure kättä, joka ruokkii. Tämä "demokratian
edistäminen" voi johtaa valheelliseen tielle, jossa media toistaa Yhdysvaltojen
narratiivia esimerkiksi Kiinaa tai Venäjää vastaan. Suomessa tämä heijastuu
siihen, miten Yle ja muut mediat raportoivat kansainvälisistä asioista – harvoin
haastetaan USA:n linjaa, vaikka se olisi ristiriidassa eurooppalaisten etujen
kanssa. Toinen esimerkki on Reuters, jota Trump syytti miljoonien dollareiden
vastaanottamisesta Pentagonilta "sosiaalisen manipuloinnin" tutkimukseen. Vaikka
Reuters kiisti vaikutuksen uutisointiin, tapaus korostaa, miten hallintojen
maksut voivat luoda epäilyksen varjon. Pohdimme: jos media saa rahaa
hallitukselta, voiko se olla todella riippumaton? Kriittisesti tämä järjestelmä
kannustaa nuoleskeluun, jossa uutiset muokataan sopimaan vallanpitäjien
agendalle, eikä totuus ole ensisijainen tavoite. Kiina tarjoaa räikeän esimerkin
globaalista informaatiovaikuttamisesta. Peking investoi miljardeja dollareita –
arvioiden mukaan 10–45 miljardia vuodessa – propagandakoneistoon, joka sisältää
bot-armioita, medioiden ostamista ja positiivisen kuvan levittämistä. Tämä ei
ole pelkkää mainontaa; se on strategista manipulaatiota, jossa kriittiset
uutiset Kiinasta tukahdutetaan. Länsimaiset mediat, kuten New York Times,
julkaisevat Kiinan sponsoroimaa sisältöä, ja TikTokin kaltaiset alustat
muokkaavat narratiiveja. Euroopassa ja Suomessa tämä näkyy siinä, miten Kiinan
ihmisoikeusloukkaukset tai taloudellinen aggressio raportoidaan pehmeästi, jos
ollenkaan. Pohdimme syvällisesti: kun Kiina maksaa miljardeja negatiivisen
uutisoinnin estämiseksi, se ei ole laillista kauppaa, vaan sodankäyntiä julkista
mielipidettä vastaan. Kriittinen tarkastelu paljastaa, että tämä vahvistaa
autoritaarisia malleja, joissa totuus on alisteinen vallalle. Suomessa, jossa
media on jo riippuvainen ulkomaisista lähteistä, tämä luo lisäriskiä: jos
kansainväliset toimistot ovat Kiinan vaikutuksen alaisia, se heijastuu
paikalliseen uutisointiin. Nämä ongelmat eivät ole irrallisia; ne muodostavat
narratiivin vankilan, jossa valtamedia suojelee eliittiä ja leimaa kriittiset
äänet disinformaatioksi. Suomessa Yleä pidetään usein vasemmistolaisena, ja sen
riippuvuus ulkomaisista lähteistä vahvistaa tätä kuvaa. Vaihtoehtoiset
kommentaattorit, kuten Vakkuri, haastavat tätä narratiivia paljastamalla
"piilotettuja totuuksia", kuten poliitikkojen kaksinaamaisuutta. Heitä syytetään
liioittelusta tai disinformaation levittämisestä, mutta todellisuudessa he
tarjoavat tasapainoa. Pohdimme: miksi kriittinen uutisointi on niin
tervetullutta? Koska se rikkoo peittelyn ja tahallisen harhaanjohtavuuden, joka
on jatkunut vuosia. Demokratia vaatii moniäänisyyttä, ei yhtenäistä narratiivia.
Jos media ei ole rehellinen, vaan nuolee puolueita, se pettää kansalaiset. Tämä
johtaa polarisaatioon, jossa totuus hukkuu leimoihin. Johtopäätöksenä: median
kriisi on demokratian kriisi. Hallitukset kuten Bidenin USA ja EU käyttävät
disinformaation leimaamista vallan säilyttämiseen, kun taas Kiina ostaa
hiljaisuutta miljardeilla. Suomessa tämä tarkoittaa tarvetta omaan, kriittiseen
journalismiin. Kansalaisten täytyy vaatia läpinäkyvyyttä ja tukea vaihtoehtoisia
ääniä. Vain näin voimme murtaa narratiivin vankilan ja palata totuuden äärelle.
Tämä ei ole salaliittoteoriaa, vaan kriittistä analyysia, joka haastaa status
quon. Kirjoittaja: OperaatiokeskusAksu
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti