marraskuuta 16, 2026

Eurooppa torjuu uuden turvallisuusjärjestyksen ja lukitsee linjansa Ukrainan suhteen – rajamaat sivuutettiin Venäjä-keskusteluista

Euroopan johtavat valtiot Saksa, Ranska ja Yhdistynyt kuningaskunta ovat ottaneet rinnalleen Puolan ja Italian tuleviin Venäjä-keskusteluihin, samalla kun Suomi ja Romania on jätetty kokonaan neuvottelupöydän ulkopuolelle. AI Kuva/Grok Image 

Synkkänä ja harmaana sunnuntaina on saatu vahvistus sille, mitkä valtiot tulevat edustamaan Eurooppaa tulevissa keskusteluissa Venäjän kanssa. Kyseessä ovat nimenomaan keskustelut eivätkä varsinaiset neuvottelut, ja Eurooppaa edustavaan ryhmään on valittu viisi maata: Puola, Italia, Ranska, Saksa ja Yhdistynyt kuningaskunta.

Näistä viidestä valtiosta ainoastaan yhdellä, eli Puolalla, on yhteinen raja Venäjän tai Ukrainan kanssa – Puolan tapauksessa luonnollisesti Ukrainan kanssa. Muut ryhmän maat sijaitsevat Länsi-Euroopassa, joskin Italian voidaan tarkastelutavasta riippuen katsoa sijoittuvan Keski-Eurooppaan.

Kokoonpano herättää välittömän kysymyksen siitä, missä ovat esimerkiksi Romania ja Suomi sekä muut valtiot, joilla on suora yhteinen raja Venäjän tai Ukrainan kanssa. Romanialla on valtavan pitkä yhteinen maaraja Ukrainan kanssa, mutta maa ei ole lainkaan mukana keskustelupöydässä. Vuodesta 2022 lähtien Romanian johtajat ovat olleet valmiita ja halukkaita maksamaan sekä tukemaan Ukrainaa kaikella mahdollisella, mihin he ovat kyenneet: Patriot-ilmatorjuntapattereilla, rahoituksella, sähköllä ja kaikella, mitä tilanne on vaatinut. Kun koittaa aika istua alas ja neuvotella, Romanian edustajia ei kuitenkaan näy missään. Romanian johto on todennäköisesti päättänyt jättää asian Saksan Friedrich Merzin tai Ranskan Emmanuel Macronin hoidettavaksi luottaen siihen, että nämä tietävät mitä tekevät, eikä Romanian tarvitse olla pöydässä mukana. Lisäksi Romanialla on valtava Mustanmeren rintama, joten kaikki edellytykset ja perusteet maan osallistumiselle pöytään ovat olemassa, mutta tästä huolimatta päätöksenteko jätetään Merzin käsiin.

E3+2-kokoonpanon taustalla sisäpoliittinen rauhoittelu

Toisinaan hyviä vaihtoehtoja ei yksinkertaisesti ole tarjolla, ja tällä kertaa valinta tehtiin käytännössä kahden vaihtoehdon välillä: joko Eurooppaa edustamaan olisi nimetty Kaja Kallas, mistä on keskusteltu jo aiemmin, tai sitten päädyttiin tähän viiden maan E3+2-malliin. Ainoa syy sille, miksi Puola ja Italia näkyvät tällä listalla pelkän Ranskan, Saksan ja Yhdistyneen kuningaskunnan rinnalla, on puhtaasti se, ettei Macronille, Merzille ja Yhdistyneelle kuningaskunnalle ole tässä ajankohdassa poliittisesti tarkoituksenmukaista ajautua sisäisiin poliittisiin erimielisyyksiin. Kolmikko halusi välttää tällaisen tilanteen, koska Puola ja Italia nostivat suuren metelin silloin, kun alkuperäinen E3-formaatti julkistettiin. Puola ja Italia ilmoittivat tuolloin, etteivät ne aio sallia muiden puhuvan heidän nimissään. Näin ollen Italia ja Puola otettiin mukaan kokoonpanoon ainoastaan siksi, että kaikki osapuolet saataisiin pidettyä tyytyväisinä ja hiljaisina. Tämä toimii jälleen oppituntina, jota Romania, Suomi ja muut Ukrainan tai Venäjän rajanaapurit eivät ole vieläkään oppineet jättäessään asiansa Merzin kaltaisten toimijoiden hoidettavaksi.

Syy sille, miksi eurooppalaisten yhteydessä ei voida käyttää sanaa neuvottelut vaan on puhuttava pelkistä keskusteluista, on se, että nämä tapaamiset on suunniteltu toteuttamaan vain ja ainoastaan yhtä tarkoitusta: pitkittämään koko prosessia jatkuvasti. Täsmälleen samaa toimintamallia on nähty kuluneen vuoden ajan siitä lähtien, kun Yhdysvallat avasi neuvottelujen oven Venäjän kanssa ja Donald Trump otti aloitteen Anchoragessa. Siitä hetkestä lähtien kaikki eurooppalaisten toimet ovat tähdänneet joko kehityksen viivyttämiseen, jarruttamiseen tai torpedointiin sen sijaan, että prosessiin olisi tuotu mitään rakentavaa. Euroopassa ei myöskään ole minkäänlaista halua keskustella uudesta turvallisuusarkkitehtuurista. Tätä tahtoa ei löydy eurooppalaisilta johtajilta, Euroopan unionilta eikä Ukrainan presidentti Volodymyr Zelenskyiltä.

Zelenskyi varoittaa turvallisuusarkkitehtuurin uudistamisesta

Zelenskyi on linjannut suoraan, ettei Euroopan pitäisi lainkaan elätellä ajatuksia uudesta turvallisuusjärjestyksestä, koska se on huono kehityssuunta. Zelenskyin mukaan Euroopan turvallisuusarkkitehtuurin tarkistaminen olisi hänen näkemyksensä mukaan vaarallista. Hän on kertonut todenneensa tämän jo aiemmin ja varoittaneensa asiasta myös omaa tiimiään. Hänen mukaansa aiheen ei pitäisi olla asialistan pääkohta, eikä Ukrainan pitäisi toimia siinä aloitteentekijänä. Zelenskyi uskoo kuitenkin amerikkalaisten ohjanneen venäläiset tämän asialistan pariin, koska juuri tätä venäläiset vähintäänkin haluavat: uudistaa Euroopan turvallisuuskehyksen.

Zelenskyi pitää siis vaarallisena jo pelkästään sitä, että turvallisuusarkkitehtuurista edes keskustellaan Venäjän kanssa. On täysin luonnollista ja odotettua, että hän esittää tällaisia lausuntoja, sillä hän on sotaa käyvän Ukrainan sodanaikainen johtaja. Kun omassa maassa on käynnissä sota, maan johtaja on valmis tekemään ja sanomaan aivan kaiken mahdollisen muuttaakseen katastrofaalisen lopputuloksen, joka on jo selvästi nähtävissä. Juuri tässä kohdassa eurooppalaisten johtajien pitäisi kuitenkin tietää paremmin ja tehdä selkeä ero Zelenskyin intressien sekä Euroopan omien intressien välille. Voisi olettaa, että Pariisissa, Roomassa, Berliinissä ja Brysselissä ymmärrettäisiin tämä ero, mutta sen sijaan eurooppalaiset johtajat toimivat jatkuvasti ikään kuin kaikki Zelenskyin sanoma olisi suoraan myös heidän omien etujensa mukaista. Tätä asetelmaa on ollut mahdotonta käsittää koko tapahtumaketjun alusta lähtien.

Nostaessaan esiin amerikkalaiset Zelenskyi sivuuttaa sen tosiasian, ettei Yhdysvallat käy tätä keskustelua Venäjän kanssa siksi, että se varsinaisesti haluaisi tehdä niin. Mikään suurvalta ei halua luopua määräysvallastaan tai kontrollistaan minkään asian suhteen – tämä on pitänyt paikkansa Rooman valtakunnan ajoista lähtien ja pitää paikkansa myös tänä päivänä. Yhdysvallat ei toimi näin hyvää hyvyyttään, vaan siksi, että maailma elää täysin uudenlaisessa todellisuudessa. Eurooppalaiset ja Zelenskyi eivät vaikuta olevan osa tätä todellisuutta, vaan he elävät omassa kuplassaan kuvitellen Euroopan olevan yhä sitä, mitä se joskus oli. Nykypäivän Eurooppa ei kuitenkaan ole sama Eurooppa kuin 40 vuotta sitten, puhumattakaan sadan vuoden takaisesta, vaikka Euroopassa toimitaan ja puhutaan yhä ikään kuin elettäisiin noita aikoja.

Zelenskyin mukaan on tosiasia, että Vladimir Putin haluaa muuttaa rajoja Euroopassa, ja hän on varma, että tämä on osa Putinin visiota Euroopan turvallisuustakuiden uudistamiseksi. Zelenskyi pitää tätä vaarallisena, koska hänen näkemyksensä mukaan juuri tällaiset asiat johtavat sotiin tai eskalaatioon. Presidentti kertoi ottaneensa yhteyttä Pohjoismaihin ja muihin eurooppalaisiin kumppaneihin ja painottaneensa heille, että asia on otettava erittäin vakavasti, ja hänen mukaansa kaikki heistä toimivatkin juuri niin. Juuri tämä ajattelutapa varmistaa sen, ettei Euroopan puolelta ole luvassa todellisia neuvotteluita Venäjän kanssa, vaan ainoastaan asioiden pitkittämiseen suunniteltuja keskusteluita. Jos kyseessä olisi vain Zelenskyin kanta, se olisi täysin ymmärrettävää sodanaikaiselta johtajalta, jonka odotetaankin ottavan mikä tahansa hänen poliittisia etujaan palveleva kanta, mutta saman linjan jakavat myös Macron ja Merz.

Friedrich Merz ja eurooppalaisen eliitin harha

Saksan liittokansleri Friedrich Merz on ilmoittanut, että Saksa on taattu osallistuja Ukrainan sotaa koskevissa rauhankeskusteluissa. Merzin mukaan ensimmäiset konkreettiset rauhankeskustelut, joissa Eurooppa on edustettuna, on suunniteltu järjestettäväksi lähiviikkoina, ja Saksa on niissä varma osallistuja. Lausunnollaan Merz viestii käytännössä, etteivät Yhdysvaltojen tähän mennessä Venäjän kanssa käynnistämät neuvottelut ole olleet vakavasti otettavia, ja että ensimmäiset konkreettiset rauhankeskustelut ovat vasta ne, joihin hän itse osallistuu.

Tämä asenne oli nähtävissä jo viikkoja sitten: Euroopassa ja erityisesti eurooppalaisen eliitin keskuudessa vallitsee ajattelutapa, jonka mukaan mikään hanke ei ole ajan arvoista tai merkityksellistä, elleivät eurooppalaiset johtajat ole siinä itse mukana. Heidän näkemyksensä mukaan mitään tärkeää ei voi tapahtua ilman heidän läsnäoloaan, vaikka todellisuudessa Yhdysvallat aloitti vuoropuhelun Venäjän kanssa jo yli vuosi sitten. Koska Friedrich Merz ei ollut tuolloin paikalla, aiempaa prosessia vähätellään. Tulevatkaan keskustelut, joissa Eurooppa on mukana, eivät kuitenkaan tule olemaan kovin konkreettisia, sillä niiden eteneminen on täysin ennalta arvattava yksisuuntainen tie. Käy yhä ilmeisemmäksi, että ainoa asia, joka voi muuttaa tämän dynamiikan, on joko suuri linjamuutos Yhdysvalloilta – joka ei tarvitse kenenkään lupaa muutoksen tekemiseen, vaikkakin sen todennäköisyys on hyvin pieni – tai vaihtoehtoisesti mikään ei ratkea, mitään ei sovita eikä mitään allekirjoiteta, ja tilanne jatkuu kunnes ei ole enää tahtoa jatkaa sitä.

Abu Dhabin keskustelut, vuoden 1997 rajat ja Nato-joukkojen todellinen merkitys

Abu Dhabissa käydyissä keskusteluissa Venäjä on vaatinut Naton palaamista vuoden 1997 asemiin. Suljettujen ovien takana tällä viikolla presidentti Trumpin lähettiläiden kanssa käydyissä neuvotteluissa Ukrainan sodan lopettamiseksi venäläiset ovat nostaneet uudelleen esiin vaatimuksen Nato-joukkojen vetäytymisestä vuoden 1997 asemiin. Moskovan taipumaton kanta esitettiin asiakirjassa, jota venäläiset viranomaiset jakoivat tällä viikolla, mikä käy ilmi keskusteluissa mukana olleelta henkilöltä saadusta asiakirjakopiosta.

Vaikka aihetta on käsitelty useasti aiemminkin, sitä on syytä tarkastella suhteessa Zelenskyin aiempaan lausuntoon, jossa hän ihmetteli, miksi Vladimir Putin haluaa niin kiihkeästi poistaa Nato-joukot Itä-Euroopasta, painottaen erityisesti sanaa "suojelemaan". Kokonaiskuvan hahmottamiseksi on syytä katsoa Nato-joukkojen tarkkoja lukumääriä Itä-Euroopassa: Puolassa on 10 000 sotilasta, jotka koostuvat Yhdysvaltojen ja muiden Nato-maiden joukoista. Romaniassa joukkoja on 3 500, Liettuassa 5 000 ja Latviassa 2 200 sotilasta, jotka ovat pääosin kanadalaisia. Virossa tarkkaa lukua ei ole tiedossa, mutta määrä on muutamia tuhansia, enintään 2 000–3 000 sotilasta.

Zelenskyi korosti joukkojen kohdalla sanaa suojelu. Jos rajalla tai rajan tuntumassa sijaitsevan maan – kuten Romanian – johtaja aidosti uskoisi Vladimir Putinin haluavan vallata lisää alueita, maahan ei olisi sijoitettuna 3 500 sotilasta, vaan vähintäänkin 135 000 sotilasta, ei missään tapauksessa 3 000 tai 1 000 sotilasta. Venäläisten asiakirjoissa ei kuitenkaan vaadita näiden maiden eroamista Natosta, vaan Nato-joukkojen vetämistä vuoden 1997 tasolle. Kyse ei ole fyysisestä suojelusta tai sotilaiden lukumäärästä, vaikka Zelenskyi esittää asian joukkojen määränä, vaan siitä, miten turvallisuusjärjestelyt vaikuttavat maiden harjoittamaan politiikkaan. Jos valtio tuntee saavansa Yhdysvalloilta täyden selkänojan, se harjoittaa ulkopolitiikkaansa – ja osin myös sisäpolitiikkaansa, mutta ennen kaikkea ulkopolitiikkaansa – hyvin tietyllä tavalla. Jos valtio taas kokee, ettei sillä ole Yhdysvaltojen selkänojaa, se harjoittaa ulkopolitiikkaansa täysin toisenlaisella tavalla. Koko kysymyksessä ei siis ole kyse joukkojen määrästä, vaan ajattelutavasta ja politiikasta.

Macronin Nato-linjaus, vuoden 2008 käänne ja suurvaltapolitiikan lainalaisuudet

Ranskan presidentti Emmanuel Macron on puolestaan selittänyt, kuinka epäoikeudenmukainen rauha Ukrainassa uhkaa Eurooppaa ja toimii reseptinä seuraavalle sodalle. Macronin mukaan ne tahot, jotka haluavat säännöstellä Ukrainan resursseja, haluavat lopulta pakottaa maan epäoikeudenmukaiseen rauhaan, tehdä siitä pysyvästi haavoittuvan ja samalla tehdä myös Euroopasta haavoittuvan. Macron kutsuu tällaista asennetta tappiomielialaksi ja reseptiksi seuraavaan sotaan todeten, ettei tämä voi olla Ranskan kanta. Lisäksi Macron katsoo, että Ukrainalla, jolla on Euroopan johtava tavanomainen armeija, on keskeinen rooli Natossa, johon se oikeutetusti kuuluu.

On huomionarvoista, että Emmanuel Macronilla on presidenttikauttaan jäljellä enää muutama kuukausi, minkä jälkeen hän joutuu väistymään ja hänen tilalleen nousee todennäköisesti Marine Le Pen tai joku muu, millä ei tässä vaiheessa ole edes ratkaisevaa merkitystä. Keskeistä on se, kuinka vaikeaa Macronin kantaa on perustella järkiperäisesti, kun palataan ajassa vuoteen 2008, josta on kulunut alle 20 vuotta. Vuonna 2008 Euroopan yhteinen kanta – mukaan lukien Saksan silloinen liittokansleri Angela Merkel ja koko tuolloinen poliittinen johto – oli se, että jos Ukraina kutsuttaisiin Naton jäseneksi, Venäjä näkisi sen sodanjulistuksena. Sekä Merkel että koko tuolloinen poliittinen luokka ymmärsivät tämän tosiasian.

Venäjä ei ole muuttunut, vaan sillä on ollut täsmälleen sama näkemys vuodesta 1991 lähtien aina tähän päivään saakka. Kun Macron nyt julistaa avoimesti omilla sanoillaan Ukrainan kuuluvan oikeutetusti Natoon, on kysyttävä, mikä tilanteessa on muuttunut. Venäjä ei ole muuttunut vaan pitää kiinni samasta kannastaan, ja Ukraina on yhä Ukraina. Muutos on tapahtunut eurooppalaisessa poliittisessa luokassa, joka jostain syystä ajattelee nykyään, että asia on täysin hyväksyttävä ja Venäjän on vain tyydyttävä siihen. Ottamatta kantaa siihen, onko tämä oikein vai väärin, kyse on todellisuuden tunnustamisesta. Kun Macron puhuu tappiomielialasta, kyse ei ole tappiomielialasta vaan todellisuuden hyväksymisestä. Toisinaan todellisuus ei vastaa omia toiveita ja haluja, ja vaikka se on epämiellyttävää, se ei muuta itse todellisuutta, jonka kanssa on tultava toimeen.

Suurvaltapolitiikassa suurvallan naapurina olemiseen liittyy sekä hyviä että huonoja puolia. Hyvä puoli on suora yhteys suurvaltaan aivan vieressä, kun taas varjopuolena on se, että jos välit kyseiseen suurvaltaan eivät ole kunnossa, seurauksena voi tapahtua pahoja asioita. Tämä ei koske ainoastaan Venäjää, vaan on pitänyt paikkansa aikojen alusta saakka. Esimerkkinä toimii Yhdysvallat läntisellä pallonpuoliskolla, jossa Monroen oppi on olemassa juuri tästä syystä. Meksikolaiset, kanadalaiset, kuubalaiset ja kaikki muut läntisen pallonpuoliskon toimijat joutuvat joka ikinen päivä miettimään, miten ne harjoittavat politiikkaansa siten, etteivät ne suututa Yhdysvaltoja. Suurvallan naapurina elävä valtio ei voi sulkea tätä tekijää pois ulkopoliittisesta ajattelustaan – käytännössä sen sivuuttaminen on toki mahdollista, mutta se ei johda hyviin lopputuloksiin. Nykyinen eurooppalainen poliittinen luokka ymmärtää tämän varmasti, sillä sitä on mahdotonta olla ymmärtämättä, mutta se ei vain suostu hyväksymään sitä, mistä kumpuavat puheet siitä, ettei kukaan voi sanella sitä tai tätä.

Puola vetäytyy yhdysvaltalaisten aseiden rahoitusohjelmasta sisäpoliittisista syistä

Puolan pääministeri Donald Tusk on ilmoittanut, ettei Puola aio enää rahoittaa yhdysvaltalaisten aseiden ostamista Ukrainalle vedoten siihen, että Puola käyttää jo valmiiksi runsaasti varoja omaan puolustukseensa. Tusk kertoi ilmoittaneensa pääsihteerille, ettei Puola toistaiseksi myönnä varoja PURL-järjestelmään, jonka puitteissa Euroopan maat maksavat amerikkalaisista aseista Ukrainalle, koska maa käyttää niin paljon rahaa omiin asevoimiinsa.

Todellinen syy sille, miksi Puola ei enää osallistu kyseiseen rahoitusjärjestelmään, ei kuitenkaan ole omien puolustusmenojen suuruus. Taustalla on se, että Tusk yritti muutama viikko sitten poliittista siirtoa, joka epäonnistui ja kääntyi häntä itseään vastaan. Tämän seurauksena Tusk tarvitsee nyt jokaisen pienenkin poliittisen erävoiton, jonka hän voi saada. Esittämällä tilanteen kotimaassaan siten, ettei Puola anna enää enempää rahaa ulkopuolelle, koska varoja tarvitaan omiin tarpeisiin, Tusk pyrkii keräämään itselleen pienen sisäpoliittisen voiton.

Kirjoittaja: Aksu 
Lähde: https://www.youtube.com/watch?v=6VsnoAnIns4 (Alkuperäinen tekijä: Sebastian Sas / Muut lähteet: The New York Times) 
Päivämäärä: 16.11.2026 
Operaatiokeskus/Aksu

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti