John Mearsheimer: Eurooppa uhraa Ukrainan ja itsensä – sota ratkaistaan taistelukentällä, ei neuvottelupöydässä

 

 

Suurvaltojen johtajat ratkovat kansainvälisen järjestelmän uusia voimasuhteita neuvottelupöydissä, joihin Euroopan unionin johtajille ei ole enää varattu paikkaa, samalla kun Ukrainan sota etenee kohti raskasta ratkaisuaan taistelukentällä. AI Kuva/Gemin Nano Banana 2

Kansainvälisen politiikan professori John Mearsheimer ja professori Glenn Diesen kävivät marraskuun 11. päivänä 2026 syväluotaavan ja laajan keskustelun kansainvälisen järjestelmän murroksesta, Ukrainan sodan todellisesta tilanteesta, suurvaltadiplomatiasta sekä Euroopan synkästä tulevaisuudesta.

Keskustelun lähtökohtana olivat tuoreet kansainväliset kehityskulut: Abu Dhabissa järjestetty kolmikantakokous sekä tuleva Kiinan huippukokous, jossa kohtaavat kolmen suurvallan johtajat Xi Jinping, Vladimir Putin ja Donald Trump.

Euroopan sivuuttaminen suurvaltaneuvotteluista ja Abu Dhabin tuloksettomuus

Kansainvälisessä politiikassa on nähty merkittävä käänne, jossa aiemmin Yhdysvaltojen keskeisenä apurina toiminut Eurooppa on jätetty kokonaan sivuun sekä Abu Dhabin kolmikantakokouksesta että tulevasta Xi Jinpingin, Vladimir Putinin ja Donald Trumpin tapaamisesta Kiinassa. Euroopassa tämä kehitys on herättänyt suurta huolta ja suuttumusta. Eurooppalaiset kutsuvat tilannetta uudeksi Jaltaksi, jolla viitataan etupiirien vakiinnuttamiseen ja turvallisuusasioiden järjestämiseen eurooppalaisten päiden yli. Kansainvälinen vallanjako on siirtynyt yksinapaisuudesta moninapaisuuteen, joten on luonnollista, että kansainvälisen järjestelmän organisoimiseksi syntyy uusia instituutioita ja rakenteita. Vaikka paluuta kylmään sotaan ei ole, se yksinapainen hetki, jolloin Yhdysvallat ja eurooppalaiset saattoivat sanella ehtoja koko maailmalle, on peruuttamattomasti ohi.

John Mearsheimerin mukaan eurooppalaisten sulkeminen pois Abu Dhabin kolmikantakokouksesta ei kuitenkaan tarkoita sitä, etteikö Euroopalla olisi merkitystä Ukrainan sodassa. Eurooppalaiset ovat edelleen erittäin merkittäviä toimijoita. Sodassa on mukana neljä keskeistä osapuolta: Venäjä, Ukraina, Yhdysvallat ja Eurooppa, eikä tämä asetelma ole muuttumassa lähiaikoina. Syy siihen, miksi eurooppalaiset eivät olleet neuvottelupöydässä Abu Dhabissa, johtuu siitä, että venäläiset tuntevat niin syvää vihamielisyyttä ja halveksuntaa eurooppalaisia kohtaan, että he vaativat eurooppalaisten jättämistä kokouksen ulkopuolelle. Kyse ei siis ole Euroopan merkityksettömyydestä, vaan siitä, että venäläiset halveksivat eurooppalaisia eivätkä halunneet heitä paikalle.

Mitä tulee mahdolliseen Xi Jinpingin, Putinin ja Trumpin tapaamiseen, monet kuvittelevat kolmikon kokoontuvan yhteen ja ratkaisevan Ukrainan sodan. Mearsheimerin mukaan tämä on pelkkää toiveajattelua. Ukrainan sota tullaan ratkaisemaan taistelukentällä. Ukrainalaisilla ja eurooppalaisilla on asiassa sanansa sanottavana, eikä ajatus siitä, että venäläiset ja amerikkalaiset voisivat yhdessä Xi Jinpingin kanssa lopettaa sodan, tule toteutumaan. Ukraina ja Eurooppa ovat edelleen keskeisiä toimijoita, ja eurooppalaiset muodostavat valtavan esteen sodan lopettamiselle.

Glenn Diesen nosti esiin venäläisten kiehumispisteeseen nousseen vihan ja halveksunnan eurooppalaisia kohtaan, koska Moskovassa eurooppalaisten nähdään vain yrittävän torpedoida kaikki keskustelut. Koska konfliktin juurisyy on kuitenkin rikkoutunut eurooppalainen turvallisuusarkkitehtuuri, sen ratkaiseminen edellyttäisi Euroopan turvallisuusarkkitehtuurin korjaamista ja siten jossain vaiheessa keskustelua eurooppalaisten kanssa, ellei Yhdysvallat ja Trump sitten edusta neuvotteluissa myös Eurooppaa.

Mearsheimer tyrmää ajatuksen neuvotteluratkaisusta täysin: kyseessä ei ole tilanne, joka ratkeaisi puhumalla tai diplomatialla, vaan sota ratkaistaan taistelukentällä. Kaksipäiväinen konferenssi Abu Dhabissa oli täyttä ajanhukkaa, eikä uutisraporttien mukaan siitä seurannut mitään muuta kuin jonkinlainen rajoitettu vankienvaihto. Sopimukseen turvatakuista tai uuden eurooppalaisen turvallisuusarkkitehtuurin luomisesta ei päästy, koska se on mahdotonta. Ukrainalaisten ja eurooppalaisten vaatimukset toisella puolella ja venäläisten vaatimukset toisella puolella ovat täysin yhteensovittamattomia, eikä neuvotteluvaraa yksinkertaisesti ole.

Jos diplomatia voisi ratkaista sodan, osapuolten täytyisi liikkua kohti sellaista sopimusta, jota valmisteltiin Istanbulissa maalis–huhtikuussa 2022. Sen ytimessä oli puolueeton Ukraina. Turvatakuiden osalta puolueeton Ukraina tarkoittaa kahta asiaa: ei Ukrainan Nato-jäsenyyttä eikä minkäänlaisia läntisiä, etenkään Yhdysvaltojen antamia turvatakuita. Yhdysvallat, eurooppalaiset ja ukrainalaiset vaativat kuitenkin edelleen Ukrainalle merkittäviä turvatakuita, mikä on Venäjälle ehdottoman mahdotonta hyväksyä. Tätä ympyrää ei voi neliöidä, joten tuloksekasta diplomatiaa ei ole luvassa. Ratkaisu tapahtuu taistelukentällä, ja lopulta päädytään neuvoteltuun ratkaisuun vain siinä mielessä, että jossain vaiheessa saadaan aikaan aselepo tai jäätynyt konflikti. Ennen kuin toinen osapuoli antaa periksi tai molemmat osapuolet pyrkivät tosissaan lopettamaan sodan, neuvottelut eivät johda mihinkään yhteensovittamattomien erimielisyyksien vuoksi.

Ruma voitto, toimintakyvytön tynkävaltio ja myrkylliset suhteet vuosikymmeniksi

Diesen viittasi Jared Kushnerin kommenttiin, jonka mukaan sopimukseen pääseminen voisi viedä vuoden tai jopa kaksi, ja pohti, kuinka kauan taistelukentän ratkaisua on odotettava. Vaikka Venäjä sanelisi ehdot taistelukentällä saavutetun voiton jälkeen, tarvittaisiin silti jonkinlainen järjestely Venäjän, Yhdysvaltojen ja ehkä Euroopan välillä konfliktin jälkeisen tilanteen hallitsemiseksi, jotta sota ei laajenisi Moldovaan, Georgiaan, Valko-Venäjälle, Kaliningradiin tai arktiselle alueelle.

Mearsheimer täsmensi, että venäläiset eivät tule saavuttamaan samanlaista ratkaisevaa voittoa kuin vuonna 1945 Saksaa vastaan, jolloin he marssivat Berliiniin ja Kolmas valtakunta tuhottiin täydellisesti. Sen sijaan Venäjä tulee saavuttamaan ruman voiton, ja sodan seurauksena syntyy toimintakyvytön Ukrainan tynkävaltio. Kun sota on käytännössä ratkaistu taistelukentällä, tarvitaan kyllä neuvotteluja aselevon tai jäätyneen konfliktin järjestämiseksi. Täsmälleen samalla tavalla päättyi Korean sota: taistelujen lakattua ei saatu aikaan varsinaista rauhansopimusta, ja näin tulee käymään myös Ukrainassa.

Suurena ongelmana on se, että Eurooppaan jää näköpiirissä olevaksi tulevaisuudeksi täysin myrkylliset suhteet, joissa toisella puolella on Venäjä ja toisella puolella Ukraina, Eurooppa ja todennäköisesti Yhdysvallat. Tämä jättää jälkeensä valtavasti potentiaalia uusille konflikteille, eikä onnellista loppua ole olemassa. Päätös laajentaa Natoa Ukrainaan ja siitä seurannut vuoden 2014 kriisi sekä vuonna 2022 alkanut, nyt jo viidettä vuottaan jatkuva sota oli katastrofaalinen virhe, jota ei olisi koskaan pitänyt tehdä. Tämän virheen seurauksien kanssa joudutaan elämään tulevina vuosikymmeninä, ja suhteet Venäjän ja lännen välillä pysyvät myrkyllisinä.

Mikään ei tällä hetkellä viittaa parempaan suuntaan. Tarkasteltaessa Eurooppaa ja erityisesti Isoa-Britanniaa ja Saksaa, niiden vihamielisyys Venäjää kohtaan vain kasvaa. Kun Venäjä lopulta saavuttaa ruman voittonsa, saksalaiset ja britit tulevat olemaan vihaisempia kuin koskaan. Vastaavasti Venäjällä vihamielisyys erityisesti brittejä ja saksalaisia sekä yleisesti kaikkia eurooppalaisia kohtaan on noussut äärimmäisiin mittoihin.

Mearsheimer kertoi vierailleensa Venäjällä syyskuun alussa ja keskustelleensa lukuisten ihmisten, mukaan lukien ulkoministeri Sergei Lavrovin kanssa. Hänen mukaansa Venäjällä ei ole ketään, joka näkisi eurooppalaisille mitään käyttöä; he pitävät eurooppalaisia kuolemanvihollisinaan, ja täysin syystä. Sodasta puhutaan usein kuin kyseessä olisi Ukrainan ja Venäjän välinen sota, mutta todellisuudessa vastakkain ovat Venäjä sekä toisella puolella Ukraina, Eurooppa ja Yhdysvallat.

Yhdysvaltain keskustiedustelupalvelu CIA on syvästi mukana sodassa. Mearsheimer kertoi nauravansa nähdessään amerikkalaisten kuvailevan itseään välittäjiksi Abu Dhabissa. Yhdysvallat ei ole välittäjä, vaan konfliktin osapuoli. Donald Trump saattaa kuvitella olevansa välittäjä, mutta hänen pitäisi soittaa CIA:n johtajalle John Ratcliffelle ja pyytää selonteko siitä, mitä CIA tekee tässä sodassa; Trump ymmärtäisi nopeasti, että Yhdysvallat on raskaan sarjan osallistuja konfliktissa. Ukraina ei olisi mitenkään pystynyt pysymään sodassa näin kauan ilman Euroopalta ja Yhdysvalloilta saamaansa valtavaa tukea.

Lännen ristiriitainen viestintä ja Ukrainan kansallinen itsemurha

Diesen huomautti eurooppalaisten johtajien puheiden sisäisestä ristiriidasta: he vakuuttavat, etteivät ole sodan osapuolia, mutta samalla heidän strategiansa on aiheuttaa Venäjälle valtavia tappioita ja mahdollisimman paljon tuskaa, kunnes Venäjä tottelee käskyjä. Mitä tulee Euroopan turvallisuusarkkitehtuuria koskevien keskustelujen puuttumiseen, Euroopan unionin ulkoasioiden ja turvallisuuspolitiikan korkea edustaja Kaja Kallas on todennut, ettei Euroopan turvallisuusarkkitehtuurista ole mitään tarvetta keskustella, koska se on täysin kunnossa ja järjestetty Naton ja EU:n ympärille eikä muutoksia tarvita. Eurooppalaiset johtajat eivät halua yhdistää tätä rakennetta Euroopassa parhaillaan riehuvaan suursotaan. Diesen kysyi, miten nykyiset instituutiot, kuten EU ja Nato, voivat ylipäätään säilyä nykyisessä muodossaan Venäjän voiton jälkeen, joka on käytännössä tappio Natolle.

Mearsheimerin mukaan se, mitä Venäjä parhaillaan tekee, on Ukrainan täydellinen tuhoaminen. Presidentti Volodymyr Zelenskyin ensimmäinen lehdistösihteeri ja virallinen tiedottaja Julija Mendel kirjoitti hiljattain laajaa huomiota herättäneen artikkelin, jossa hän totesi Ukrainan harjoittavan käytännössä kansallista itsemurhaa tai politiikkaa, joka vastaa kansallista itsemurhaa. Mearsheimer pitää Mendelin arviota täysin oikeana.

Ukrainan väestötilanne on järkyttävä. Lontoolainen *The Times* -lehti julkaisi äskettäin artikkelin, jossa osoitettiin, että Ukrainassa on nykyään neljä kertaa enemmän kuolemia kuin syntymiä. Jotta väestön koko pysyisi vakaana, kokonaishedelmällisyysluvun pitäisi olla 2,1 lasta naista kohden, mutta Ukrainassa luku on 0,7 lasta naista kohden. *The Timesin* mukaan se on maailman alhaisin syntyvyysluku. Maasta on poistunut valtava määrä ihmisiä, erityisesti nuoria äitejä pienten lasten kanssa, minkä vuoksi maahan jäänyt väestö on hyvin ikääntynyttä. Lisäksi Ukraina on menettänyt kaikki ne ihmiset, jotka asuvat Venäjän valloittamilla ja itseensä liittämillä alueilla. Kyseessä on täydellinen demografinen katastrofi.

Tämän lisäksi Venäjä tuhoaa Ukrainan taloutta. Zelenskyi on puhunut siitä, kuinka venäläiset yrittävät leikata maan kahtia. Se, että venäläiset ovat katkaisseet Ukrainan yhteydet kaikkiin Mustanmeren satamiin, joista Ukraina on taloudellisesti erittäin riippuvainen, vaikuttaa tuhoisasti maan talouteen. Venäläiset tuhoavat järjestelmällisesti Ukrainan energiaverkkoa ympäri maata, millä on laajoja kerrannaisvaikutuksia muun muassa vesihuoltoon. Lisäksi Venäjä tuhoaa liikenneverkkoa ja huoltokeskuksia.

Venäjä ei aio perääntyä. Ukrainalaiset, amerikkalaiset ja eurooppalaiset ovat painostaneet Venäjää perääntymään ja suostumaan valikoituihin tulitaukoihin, mutta Venäjä on kieltäytynyt ehdottomasti. Sen sijaan Venäjä vain koventaa panoksia: se tuottaa yhä enemmän ohjuksia ja pommeja ja moukaroi Ukrainaa murskaten sen toimivana yhteiskuntana, mikä vaikuttaa suoraan myös etulinjan tapahtumiin.

Mearsheimer ei näe mitään järkeä sodan jatkamisessa Ukrainan tai Euroopan näkökulmasta. Silti monet ovat eri mieltä ja vaativat tuen jatkamista uskoen, että sodan kulku voidaan vielä kääntää. Mearsheimer kysyy, mikä on näiden ihmisten suunnitelma tilanteen kääntämiseksi, kun otetaan huomioon *The Timesin* ja Julija Mendelin dokumentoimat väestöluvut ja tosiasiat. Miten tästä sodasta muka selvitään niin, että lopputuloksena on vahva ja kukoistava Ukraina, tai tilanne, jossa venäläiset ja eurooppalaiset voivat elää rinnakkain? Kenelläkään ei ole tähän vastauksia; he vain toistelevat tyhjiä lausuntoja siitä, kuinka meidän täytyy voittaa eikä Venäjän voittoa voi hyväksyä, kertomatta lainkaan, miten se käytännössä toteutetaan.

Vertailu Iranin sotaan ja Ukraina muurinmurtajana

Täsmälleen sama ongelma näkyy Mearsheimerin mukaan Iranin sodassa. Monet sotahaukat Yhdysvalloissa vaativat Iranin pommittamista ja pommikoneiden päästämistä irti. Heidän mukaansa ongelmana oli se, että Yhdysvallat lopetti 40 päivän jälkeen, ja nyt tauon jälkeen sotaa pitäisi jatkaa. Hallinto on kuitenkin todennut, että enintään pystyttäisiin kolmen päivän pommituskampanjaan. Jos sotaa ei pystytty voittamaan 40 päivässä, miten se voitaisiin voittaa kolmessa päivässä? Tähän ei ole kenelläkään vastausta; he vain olettavat, että jos Irania lyödään tarpeeksi kovaa, se nostaa kätensä pystyyn ja luovuttaa. Irania kuitenkin moukaroitiin 40 päivän ajan eikä se luovuttanut, ja maahan on kohdistettu valtavaa taloudellista painetta helmikuun 28. päivästä lähtien ilman mitään merkkejä luovuttamisesta. Kukaan ei pysty selittämään sitä syy-seuraussuhdetta, joka saisi Iranin luovuttamaan.

Palattaessa Ukrainaan tilanne on sama: miten Ukraina muka pelastetaan? Voidaan perustellusti sanoa, ettei länsi edes ole kiinnostunut Ukrainan pelastamisesta, vaan Ukrainan käyttämisestä muurinmurtajana Venäjän heikentämiseksi. Mutta toimiiko tämäkään strategia? Onko Venäjä todella pahasti heikentynyt? Jos verrataan Venäjän armeijan nykytilaa sen tilanteeseen 24. helmikuuta 2022, Venäjän armeija on tänä päivänä huomattavasti pelottavampi ja suorituskykyisempi. Venäjän talous ei myöskään ole syöksymässä jyrkänteeltä alas, vaan se on kestänyt sodan yllättävänkin hyvin.

Miten tämä muurinmurtaja siis tuottaa kukistetun Venäjän, joka saadaan neuvottelupöytään antautumaan Ukrainan etujen mukaisiin ehtoihin? Sodan nykyisen kehityksen perusteella näyttää siltä, että nimenomaan Ukraina on se osapuoli, joka pakotetaan ensimmäisenä neuvottelupöytään tekemään merkittäviä myönnytyksiä jäätyneen konfliktin aikaansaamiseksi. Ja miten tämä jäätynyt konflikti ja myrkylliset suhteet Venäjään muka palvelevat Ukrainan tai Euroopan etua, kun katsotaan sodan aiheuttamia tuhoja Euroopan valtioiden talouksille? Nyt Saksa aikoo varustautua uudelleen, rakentaa erilaisia ohjuksia sekä murehtia ydinpelotteesta ja Yhdysvaltojen supistuvasta läsnäolosta Euroopassa.

Kaikki tämä palautuu huhtikuun 2008 katastrofaaliseen päätökseen tuoda Ukraina Natoon. Saksan silloinen liittokansleri Angela Merkel vastusti päätöstä ja totesi, että venäläiset pitäisivät sitä sodanjulistuksena. Merkel oli täysin oikeassa, ja lopulta seurauksena oli sota, josta ei nyt osata poistua ja jonka pitkäaikaiset kielteiset vaikutukset ovat valtavat.

Strategisen ajattelun puute ja petetyt lupaukset

Diesen totesi ymmärtävänsä kylmän reaalipoliittisesti sen, miksi britit ja amerikkalaiset torpedoisivat Istanbulin sopimuksen huhtikuussa 2022: länsi oli käyttänyt vuosia satojentuhansien miesten vahvuisen ukrainalaisarmeijan rakentamiseen, jotta sitä voitaisiin käyttää sijaissotijana strategisen kilpailijan heikentämiseksi, eikä tätä sijoitusta haluttu hukata puolueettomuussopimuksella. Nyt, lähes viisi vuotta myöhemmin, edessä on kuitenkin romahdus, joka tuo mukanaan suursotien loppuvaiheelle tyypilliset valtavat ihmistappiot, infrastruktuurin menetyksen, kyvyttömyyden jälleenrakentaa maata ja käytännössä kokonaisen kansakunnan kuoleman.

Vaikka sodan jatkamista tarkastelisi niiden näkökulmasta, jotka aidosti haluavat voittaa Venäjän eivätkä vain käyttää ukrainalaisia tykinruokana, valinta nopean tappion ja hitaan tappion välillä on selvä: hidas tappio heikentää jälleenrakennuskykyä entisestään ja pahentaa suhteita Venäjään pitkällä aikavälillä. Jos sota lopetettaisiin nyt, lännen olisi ehkä vielä mahdollista säilyttää hyvät suhteet ukrainalaisiin. Ajan myötä ukrainalaiset alkavat kuitenkin kehittää syvää katkeruutta länttä kohtaan, aivan kuten Julija Mendel on tuonut esiin.

Jo vuonna 2008 silloinen suurlähettiläs William Burns varoitti, että Nato-suuntaus johtaisi todennäköisesti sisällissotaan, koska suuri osa ukrainalaisista ei halunnut sellaista suuntaa. Jopa Nato-mieliset ja Venäjä-vastaiset poliitikot, kuten entinen presidenttiehdokas Julija Tymošenko, totesivat viime vuonna maaliskuussa 2025 pahimpien pelkojensa käyneen toteen: eurooppalaiset käyttivät ukrainalaisia vain ostaakseen aikaa itselleen. Lännellä ei ehkä tulevaisuudessa ole enää ukrainalaisia ystäviä, vaan heistä tulee erittäin katkeria länttä kohtaan, mikä on alkanut nousta esiin myös saksalaisten analyytikoiden puheissa.

Harhaluulot Venäjän valloitusaikeista ja vuoden 2022 sotilaallinen todellisuus

Mearsheimerin mukaan lännen ja Euroopan eliitin toiminta perustuu uskomukseen, että Venäjä on vakava uhka koko Euroopan hallitsemiselle ja potentiaalinen hegemoni. He näkevät Vladimir Putinin Adolf Hitlerin toisena tulemisena ja Venäjän armeijan Wehrmachtin kaltaisena sotakoneena uskoen, että jos Putinia ei pysäytetä Ukrainassa, hän on pian Itä-Euroopassa ja sen jälkeen Keski-Euroopassa. Saksan huippupäättäjät kuvailevat Venäjän uhkaa eksistentiaaliseksi uhaksi, aivan kuin kyseessä olisi Neuvostoliitto satoine divisioonineen valmiina jyräämään Euroopan yli.

Mearsheimer pitää uskomattomana, että kukaan ottaa tällaista perustelua vakavasti. Viimeisen viiden vuoden aikana Venäjällä on ollut täysi työ valloittaa Ukrainan itäinen viidennes – näyttääkö tämä todella Wehrmachtilta? Ei ole olemassa yhtäkään todistetta siitä, että Venäjä pystyisi valloittamaan koko Ukrainan, saati että se olisi edes kiinnostunut koko Ukrainan valloittamisesta Itä- ja Keski-Euroopasta puhumattakaan. Jos Venäjä yrittäisi valloittaa Länsi-Ukrainan, se joutuisi valtavaan tervahautaan ja saisi käsiinsä massiivisen kapinaliikkeen, mikä estäisi kaikki hyökkäykset minnekään muualle.

Tarkasteltaessa vuoden 2022 alkua länsi oli kouluttanut ja aseistanut erittäin vahvan Ukrainan armeijan, kun taas Venäjän armeija ei ollut tuolloin kovin hyvässä kunnossa, vaikka se onkin sittemmin parantanut suorituskykyään merkittävästi. Kun nämä kaksi tosiasiaa yhdistetään, on selvää, etteivät venäläiset olleet sodan alkupäivinä minkäänlainen uhka koko Ukrainan valloittamiselle. Puheet siitä, että Venäjän hyökkäyksen tavoitteena oli valloittaa Kiova ja koko Ukraina, eivät kestä kriittistä tarkastelua. Venäjä meni rajan yli hyvin pienellä joukolla, jolla ei ollut mitään mahdollisuuksia eikä tarvittavaa miesvahvuutta valloittaa edes Kiovaa, koko maasta puhumattakaan.

Kaupunkien valloittaminen on äärimmäisen vaikeaa. Syy siihen, miksi Venäjällä on ollut niin suuria vaikeuksia Ukrainan itäisen viidenneksen valloittamisessa, on se, että alue on täynnä kaupunkeja ja taajamia, joissa hyvin aseistetut puolustajat tekevät hyökkääjän etenemisen erittäin vaikeaksi. Eivät saksalaisetkaan yrittäneet valloittaa Leningradia hyökkäämällä sinne suoraan toisessa maailmansodassa, koska he ymmärsivät sen vaativan valtavan hinnan; sen sijaan he piirittivät kaupungin ja yrittivät näännyttää sen nälkään. Kiovan kaltaisen suurkaupungin valloittaminen vuonna 2022 olisi vaatinut valtavasti joukkoja ja aikaa, eikä Venäjä edes yrittänyt sitä.

Helmikuun 24. päivän 2022 jälkeen ukrainalaiset onnistuivat kääntämään sodan kulun ja menestyivät vuoden aikana erittäin hyvin, erityisesti Hersonin ja Harkovan suurissa vastahyökkäyksissä. Tämän vuoksi Yhdysvaltain puolustushaarakomentajien neuvoston puheenjohtaja, kenraali Mark Milley totesi marraskuussa 2022, että Ukraina oli saavuttanut huippupisteensä ja nyt oli oikea aika tehdä sopimus sodan lopettamiseksi. Milley ymmärsi, että vaikka Ukrainalla oli tuolloin parempi ja suurempi armeija kuin Venäjällä, tuo etu tulisi sulamaan pois. Venäjän huomattavasti suurempi väestöpohja ja teollinen mahti takasivat sen, että Venäjä rakentaisi paljon vahvemman sotakoneen, Ukraina kuluisi loppuun ja voimatasapaino kääntyisi Venäjän eduksi.

Täsmälleen näin tapahtui, mutta länsi ei halunnut sopimusta vuonna 2022, vaan britit ja amerikkalaiset käskivät ukrainalaisia kävelemään ulos Istanbulin neuvotteluista. Vaikka voimatasapaino on vuodesta 2022 vuoteen 2026 kääntynyt Venäjän eduksi aivan kuten Milley ennakoi, Venäjällä ei edelleenkään ole kykyä valloittaa koko Ukrainaa, saati luoda imperiumia Itä-Eurooppaan. Tällainen puhe on harhaista retoriikkaa, mutta tätä perustelua ei saada läpi lännessä, koska Mearsheimerin ja Diesenin kaltaiset asiantuntijat on suljettu valtamedian ulkopuolelle. Jos näitä näkökulmia tuo esiin julkisesti, leimataan välittömästi Putinin sätkynukeksi tai tappiomielialan lietsojaksi. Sen sijaan ruutuun nostetaan ihmisiä, jotka toistelevat venäläisten olevan kolmimetrisiä jättiläisiä ja Kolmannen valtakunnan toinen tuleminen, jota vastaan Ukrainaa on käytettävä muurinmurtajana.

Lopputuloksena Ukraina antaa tuhota itsensä. Tämä politiikka on paitsi strategisesti täyttä järjettömyyttä, myös moraalisesti täysin vararikossa. On kuvottavaa seurata, mitä Ukrainalle tapahtuu, ja länsi vieläpä kannustaa maata tähän kansalliseen itsemurhaan. Silti Euroopan eliitti istuu korkealla ratsullaan julistaen olevansa maailmanhistorian moraalisesti hyveellisintä väkeä ja strategisia neroja.

Mearsheimer nosti esiin täsmälleen samanlaisen moraalisen tekopyhyyden Gazan kansanmurhan kohdalla. Eurooppalaiset puhuvat jatkuvasti ihmisoikeuksista, oikeusvaltioperiaatteesta, kansainvälisestä oikeudesta ja joukkotuhontana pidettävän rikoksen ehkäisemistä koskevasta yleissopimuksesta, mutta käytännössä eurooppalaiset ovat olleet osallisia Gazan kansanmurhaan. Yksikään Euroopan valtio ei ole yrittänyt pysäyttää Gazan kansanmurhaa, vaan ne ovat tukeneet kansanmurhaa toteuttavaa Israelia jokaisessa käänteessä. Tilanne ei eroa juurikaan Ukrainasta: ajatus siitä, että Euroopan eliitillä olisi moraalinen yliote, on naurettava, kun katsotaan, mitä he tekevät Ukrainalle.

Todisteet Venäjän neuvotteluhalukkuudesta ja Istanbulin sopimuksen torpedointi

Diesen toi esiin lisää todisteita siitä, ettei Venäjä halunnut valloittaa koko Ukrainaa: runsaan 100 000 sotilaan joukolla ei valloiteta valtavaa 35 miljoonan asukkaan maata. Sodan alkuvaiheessa venäläiset olivat lisäksi hyvin pidättyväisiä pommituksissa. Venäjä pudotti ensimmäisen kuukauden aikana vähemmän pommeja kuin Yhdysvallat Irakin sodan ensimmäisenä päivänä – ei humaanien arvojen vuoksi, vaan siksi, että laajat pommitukset olisivat vieneet pohjan diplomaattisen sopimuksen solmimiselta.

Zelenskyi itse kertoi sodan ensimmäisenä päivänä, että venäläiset ottivat häneen yhteyttä haluten allekirjoittaa rauhansopimuksen, joka perustuisi Ukrainan puolueettomuuden palauttamiseen. Tätä tietoa ei löydy läntisestä mediasta lainkaan, vaikka Zelenskyin kommentit ovat luettavissa Ukrainan hallituksen omilta verkkosivuilta. Kyse ei ole väärinkäsityksestä, vaan tietoisesta manipuloinnista. Venäjä toimi näin heti ensimmäisenä päivänä, koska se oli valittanut Naton laajenemisesta 30 vuoden ajan ja sitä edeltäneet seitsemän vuotta Minskin sopimuksesta, joka olisi myös osaltaan palauttanut Ukrainan puolueettomuuden. Lännessä kaikki tämä leimataan vain disinformaatioksi ja propagandaksi.

Mearsheimer täydensi joukkojen määrää koskevaa tietoa viittaamalla Ukrainan joukkojen toisena komentajana toimineeseen kenraali Oleksandr Syrskyihin, jonka mukaan venäläiset hyökkäsivät noin 100 000 sotilaan voimin. Mearsheimer itse oli aiemmin käyttänyt hyvin varovaisena arviona lukua 190 000, mutta Syrskyin mukaan luku oli vain 100 000, mikä on mitättömän pieni joukko edes Kiovan valtaamiseen.

Toiseksi Venäjän armeija ei ollut vuonna 2022 rakenteeltaan hyökkäyksellinen, vaan hyvin puolustuksellinen armeija, joka oli suunniteltu suojelemaan Venäjää aikana, jolloin maahan ei kohdistunut vakavia sotilaallisia uhkia. Kun tämä pieni, puolustukseen viritetty armeija lähetettiin Ukrainaan hyökkäysoperaatioon, se ei ollut lainkaan valmis sellaiseen tehtävään.

Kolmanneksi Mearsheimer muistutti, että ennen sodan alkamista 24. helmikuuta 2022 Venäjä näki valtavasti vaivaa sodan välttämiseksi ja yritti neuvotella sopimusta, kun taas länsi ja erityisesti Yhdysvallat kieltäytyivät kaikista sopimusyrityksistä. Kun sota alkoi, Venäjä ehdotti lähes välittömästi neuvottelujen aloittamista. Venäjä ei selvästikään halunnut tätä sotaa, kun taas lännessä ja erityisesti Yhdysvalloissa oltiin sodasta innoissaan, koska sen uskottiin pudottavan Venäjän pois suurvaltojen joukosta.

Tarkasteltaessa Münchenin turvallisuuskonferenssin videoita helmikuun 18. päivän tienoilta 2022, vain viikkoa ennen sodan alkua, länsijohtajat olivat suorastaan innokkaita ottamaan yhteen Venäjän kanssa, koska he tiesivät, ettei Venäjä ollut sotilaallisesti kovin vahva. Sodan alettua käynnistyivät neuvottelut ensin Valko-Venäjällä ja sitten Istanbulissa. Käytössä oli kaksi neuvotteluväylää: Istanbulin väylä sekä Israelin pääministeri Naftali Bennettin välittämä väylä, ja molemmissa saavutettiin edistystä. Venäjä ei kävellyt ulos näistä neuvotteluista, vaan pyrki vilpittömästi sopimukseen; länsi oli se, joka käski ukrainalaisia kävelemään ulos.

Valtamediassa toistetaan silti tarinaa, jonka mukaan Venäjä paloi halusta valloittaa koko Ukraina ja alivoimainen Ukrainan armeija pysäytti urheasti pahat venäläiset, vaikka tosiasiat ja logiikka kertovat täysin päinvastaista.

Diesen lisäsi, että Turkin ulkoministeri totesi Istanbulin neuvottelujen jälkeen hyvin selvästi sekä venäläisten että ukrainalaisten halunneen rauhaa, mutta monien eurooppalaisten ja amerikkalaisten – erityisesti Yhdysvaltojen ja Ison-Britannian – nähneen tilaisuuden heikentää Venäjää ukrainalaisten avulla, minkä vuoksi ne eivät halunneet rauhaa. Israelin Naftali Bennett päätyi täsmälleen samaan johtopäätökseen. Myös neuvotteluihin osallistunut ukrainalainen suurlähettiläs vahvisti venäläisten olleen valmiita mihin tahansa rauhansopimuksen saamiseksi.

Vaikka Boris Johnsonin roolia sopimuksen sabotoijana yritetään toisinaan leimata salaliittoteoriaksi, asia on vahvistettu lukuisista eri lähteistä kaikilta osapuolilta. Lisäksi Johnson itse piti tuolloin puheita ja kirjoitti artikkeleita siitä, kuinka huonoa rauhaa on vältettävä ja tarvitaan strategista kärsivällisyyttä, mikä tarkoittaa käytännössä pitkää sotaa. Historioitsija Niall Ferguson kirjoitti maaliskuussa 2022 *Bloomberg*-julkaisuun tunnetun artikkelin haastateltuaan brittiläisiä ja amerikkalaisia johtajia: he olivat kaikki päätyneet siihen, että ainoa hyväksyttävä lopputulos on vallanvaihto Moskovassa, ei rauha. Jopa Zelenskyi totesi maaliskuussa 2022 *The Economist* -lehdessä ääneen, että lännessä on maita, jotka haluavat pitkän sodan Venäjän heikentämiseksi, vaikka se tarkoittaisi Ukrainan tuhoutumista. Kaikki nämä todisteet ovat pöydällä, mutta läntisessä valtamediassa ei ole enää minkäänlaista foorumia, jossa asiasta voitaisiin käydä avointa keskustelua.

Talouspakotteiden epäonnistuminen, kulutussota ja Wagner-ryhmän rooli

Mearsheimer nosti esiin ratkaisevan tekijän lännen strategiassa: Yhdysvallat uskoi voivansa kukistaa Venäjän talouspakotteilla. Washingtonissa ei uskottu Ukrainan pystyvän yksin ratkaisevaan voittoon taistelukentällä, vaan ukrainalaisten tehtävänä oli pysäyttää venäläiset ja antaa näille kovia iskuja rintamalla, kunnes varsinainen kuolinisku annettaisiin talouspakotteilla. Pakotteet olivat lännen ratkaiseva tyrmäysisku, mutta ne eivät toimineet, ja siksi koko lännen strategia epäonnistui.

Sama kaava toistuu nyt Iranin sodassa, jossa sotilaallisesta vaihtoehdosta on käytännössä luovuttu ja palattu pakotteisiin sekä taloudelliseen kuristamiseen siinä uskossa, että Iranin talouden kuristaminen pakottaa maan antautumaan. Venäjän kohdalla ensimmäiset kaksi sotavuotta hoettiin, että on vain ajan kysymys, milloin pakotteet purevat ja Venäjä pakotetaan antautumaan. Kun pakotteet epäonnistuivat ja samaan aikaan Putin määräsi syyskuussa 2022 yhteensä 300 000 sotilaan liikekannallepanon, voimatasapaino taistelukentällä kääntyi pysyvästi. Tässä pisteessä Venäjän ruma voitto varmistui, eikä lännellä ole enää mitään kortteja pelattavanaan.

Diesen huomautti, että syksyllä 2022 Venäjä ymmärsi, ettei neuvotteluja tule, ja alkoi rakentaa hyökkäysarmeijaa. Venäläiset vetäytyivät Hersonista ja Harkovasta, minkä länsi tulkitsi voitoksi ja venäläisten pakenemiseksi. Todellisuudessa Venäjä valmistautui pitkään sotaan: se lyhensi pitkät ja suojattomat huoltolinjansa, tiivisti rintaman ja rakensi puolustusmuurin, jonka turvin se pystyi käymään kulutussotaa ja vuodattamaan Ukrainan armeijan sekä sinne lähetetyt Nato-aseet kuiviin. Lännen poliitikot, media ja sotilasjohto alkoivat uskoa omaa propagandaansa, vaikka kyseessä oli Venäjän siirtyminen nopeaan rauhansopimukseen tähdänneestä joukosta armeijaksi, jonka tehtävänä on kukistaa Naton tukema Ukraina.

Mearsheimer muistutti tässä yhteydessä Wagner-palkkasotilasryhmästä, joka hoiti suuren osan taisteluista sodan alkuvaiheessa. Venäjä joutui turvautumaan Wagner-ryhmään nimenomaan siksi, että sen oma vakinainen armeija oli sodan alussa niin heikko, pieni ja puolustuksellinen, eikä se pärjännyt hyvin ensimmäisen sotavuoden aikana. Nyt Wagner-ryhmää ei enää ole, koska Venäjä on rakentanut vakinaisen armeijansa vahvaksi ja sille on luotu merkittävä hyökkäyksellinen suorituskyky. Wagnerin katoaminen kuvasta osoittaa, kuinka perätön on väite siitä, että Venäjän armeija olisi ollut sodan alussa huippuunsa viritetty Wehrmachtin vastine.

Miksi Kiova ei neuvottele suoraan Moskovan kanssa?

Diesen palasi Venäjän nykyisiin iskuihin, jotka kohdistuvat Ukrainan energiaan, liikenteeseen, logistiikkakeskuksiin ja teolliseen kapasiteettiin pakottaen ihmiset jättämään suurkaupungit. Zelenskyin maininta yrityksestä leikata maa kahtia viittaa Dnepr-joen siltojen tuhoamiseen, mikä eristäisi koko Itä-Ukrainan ja johtaisi sen nopeaan kukistumiseen ilman toimivaa logistiikkaa. Kun Kiovassa nähdään tämä ja huomataan, että eurooppalaiset puhuvat avoimesti sodan pitkittämisestä ostaakseen itselleen aikaa eikä Trumpillakaan näytä olevan tiedustelupalveluiden tai armeijan tukea, miksi Kiova ei aloita suoria neuvotteluja Moskovan kanssa? Ovathan juuri ukrainalaiset ja venäläiset niitä, joiden nuoriso vuotaa verta etulinjassa.

Mearsheimerin vastaus on selvä: eurooppalaisten ja ukrainalaisten on täysin turha mennä neuvotteluihin, elleivät he ole valmiita myöntämään tappiotaan. Venäläisille voi puhua turvatakuista vaikka kasvot sinisinä, mutta Venäjä ei tule koskaan hyväksymään Ukrainalle Yhdysvaltojen ja Euroopan antamia, Naton 5. artiklan kaltaisia merkittäviä turvatakuita. Eurooppalaisten ja Zelenskyin hallinnon täytyisi tehdä suuria myönnytyksiä ja hyväksyä se tosiasia, että Venäjä on saavuttanut ruman voiton. He ovat kuitenkin sijoittaneet tähän sotaan niin valtavasti, että 180 asteen täyskäännös on heille ehdottoman mahdoton ajatus, ja siksi sota ratkaistaan taistelukentällä.

Diesen muistutti, että kun Zelenskyi valittiin presidentiksi huhtikuussa 2019, hän voitti vaalit rauhanohjelmalla saaden 73 prosenttia äänistä luvattuaan tehdä rauhan Venäjän kanssa ja keskustella Donbassin kanssa. Tätä eivät vastustaneet vain äärinationalistit, vaan myös valtava joukko kansalaisjärjestöjä, jotka allekirjoittivat yhteisen kirjeen Zelenskyille asetetuista punaisista linjoista. Listalla kiellettiin muun muassa neuvottelemasta venäläisten kanssa ilman, että EU ja Nato ovat samassa huoneessa. Vaikka näitä kutsutaan valtiosta riippumattomiksi kansalaisjärjestöiksi, niiden rahoittajasivuilta käy ilmi, että rahoittajina toimivat länsimaiden hallitukset, jotka käyttävät järjestöjä sijaistoimijoinaan kansalaisyhteiskunnan kaappaamiseksi ja diplomaattisten yritysten torpedomiseksi.

Euroopan tulevaisuus: Yhdysvaltojen vetäytyminen, keskipakoisvoimat ja väestökato

Keskustelun loppupuolella tarkasteltiin Euroopan tilannetta sodan jälkeen, kun Eurooppa on pelannut uhkapeliä taloudellaan, Naton säilymisellä ja poliittisella legitimiteetillään, ja edessä on nöyryyttävä tappio.

Mearsheimerin mukaan Eurooppaa odottaa kaksi valtavaa turvallisuuspoliittista ongelmaa sekä yksi suuri väestöllinen ongelma:

1. **Myrkylliset suhteet Venäjään:** Suhteet Venäjän ja Euroopan välillä pysyvät myrkyllisinä niin pitkälle tulevaisuuteen kuin silmä kantaa. On mahdollista, että Saksan ja Ranskan kaltaisissa maissa nousee valtaan hallituskoalitioita, jotka haluavat korjata välit Venäjän kanssa, mutta esimerkiksi Puolassa ja Isossa-Britanniassa tällaista halua ei ole näköpiirissä.

2. **Yhdysvaltojen sotilaallisen läsnäolon supistuminen ja Euroopan hajoaminen:** Kun sota saadaan päätökseen, Yhdysvaltojen sotilaallinen jalanjälki Euroopassa pienenee merkittävästi ja Nato heikkenee pahasti. Trumpin hallinto on tehnyt selväksi, että se siirtää vastuuta Euroopan omasta turvallisuudesta ja Ukrainasta eurooppalaisille itselleen. Yhdysvallat ei ole enää kiinnostunut toimimaan Euroopan rauhoittajana (*American pacifier*), pitämään suuria joukkoja mantereella ja ylläpitämään turvallisuussateenvarjoa Euroopan pään päällä.

Kun Yhdysvaltojen rooli pienenee ja Nato alkaa rakoilla, Euroopassa pääsevät valloilleen voimakkaat keskipakoisvoimat. Monet kuvittelevat amerikkalaisten vetäytymisen pakottavan eurooppalaiset tiivistämään rivejään ja toimimaan yhtenäisemmin, mutta Mearsheimerin mukaan vaikutus on täsmälleen päinvastainen. Eurooppa koostuu erillisistä kansallisvaltioista, joilla on osittain päällekkäisiä, mutta osittain hyvin erilaisia intressejä.

Yhdysvallat toimi Länsi-Euroopan rauhoittajana kylmän sodan aikana vuosina 1949–1989 ja kylmän sodan jälkeen lähes koko Euroopan rauhoittajana, kun Natoa ja EU:ta laajennettiin itään. Tämä loi historiallisesti ennennäkemättömän tilanteen, jossa Euroopan valtioiden välillä oli hyvin vähän konflikteja ja runsaasti yhteistyötä. Euroopan eliitti ymmärtää tämän, ja juuri siksi se ei halua Yhdysvaltojen lähtevän kotiin. Kun amerikkalaiset eivät enää istu eurooppalaisten päällä koordinoimassa turvallisuutta, kansallisvaltioiden väliset keskipakoisvoimat nousevat pintaan.

3. **Demografinen kriisi ja maahanmuutto:** Kolmas valtava ongelma on väestökehitys. Euroopan kantaväestöt eivät saa tarpeeksi lapsia, ja väestöt supistuvat voimakkaasti. Tämän seurauksena Euroopan maiden on pakko päästää maahan suuria määriä maahanmuuttajia, mikä tulee aiheuttamaan Euroopassa valtavasti sisäisiä ongelmia.

Diesen totesi olevansa samaa mieltä siitä, että amerikkalaisen rauhoittajan poistuessa Eurooppa alkaa pirstoutua. Hän viittasi Jared Kushnerin samana aamuna lehdistötilaisuudessa esittämään kommenttiin, jonka mukaan olisi paljon suurempi saavutus, jos eurooppalaiset pystyisivät nimeämään edes yhden henkilön puhumaan puolestaan, kuin saada venäläiset hyväksymään heidät neuvotteluihin. Eurooppa on tehnyt itsestään liian riippuvaisen Venäjästä yhteisenä vihollisena. Aiemmin EU pystyi nojaamaan geotaloudelliseen yhtenäisyyteen ja yhteiseen neuvotteluvoimaan, mutta se ei toimi ilman Venäjää, joka toimitti energian ja jonka poissulkeminen luo jatkuvan turvallisuushaasteen. Kun EU heikentää jäsenmaidensa taloudellisia ja turvallisuusintressejä, siitä muodostuu jäsenilleen pelkkä taakka.

Loppuarvio: Valtiot eivät opi historiasta ja sodasta on vaikea päästä ulos

Keskustelun päätteeksi Mearsheimer palasi vielä kolmeen keskeiseen teemaan.

Ensiksi väestökehityksen osalta myös Yhdysvalloissa syntyvyys on alhaista ja väestö supistuisi ilman maahanmuuttoa. Vaikka presidentti Trump on pyrkinyt rajoittamaan maahanmuuttoa, Yhdysvallat joutuu avaamaan portit uudelleen, mutta amerikkalaisille ongelman ratkaiseminen maahanmuutolla on historiallisesti huomattavasti helpompaa kuin eurooppalaisille, joille se tulee olemaan erittäin vaikeaa ja ongelmallista.

Toiseksi Euroopan historia ennen amerikkalaisen rauhoittajan saapumista osoittaa, että Eurooppa on ollut yksi maapallon riitaisimmista paikoista täynnä murhaavia sotia. Ne, jotka uskovat Euroopan pysyvän yhtenäisenä ilman Yhdysvaltoja, joutuvat nojaamaan väitteeseen, että valtiot olisivat oppineet historiasta. Mearsheimerin mukaan valtioiden oppimiseen ei pidä luottaa lainkaan; esimerkiksi Yhdysvaltain ulkopolitiikassa vuodesta 1989 nykypäivään ei näy minkäänlaista myönteistä oppimista.

Kolmanneksi syy siihen, miksi eurooppalaisten on niin vaikea kulkea diplomatian tietä ja tehdä välttämättömiä myönnytyksiä, näkyy myös presidentti Trumpin toiminnassa Iranin sodassa. Iranin sota alkoi 28. helmikuuta, pommituskampanja päättyi 8. huhtikuuta ja 13. huhtikuuta asetettiin saarto, joka ei toiminut. Kesäkuun 17. päivänä presidentti Trump allekirjoitti Iranin kanssa yhteisymmärryspöytäkirjan (*Memorandum of Understanding*), joka oli käytännössä antautumisasiakirja ja Iranin voitto. Trump totesi tuolloin pelkäävänsä taloudellista katastrofia ja sitä, että hänestä tulisi uusi Herbert Hoover. Pian tämän jälkeen Trump kuitenkin käveli ulos sopimuksesta, koska hän ei kyennyt myöntämään tappiotaan Iranille, vaan päätti potkia tölkkiä eteenpäin.

Eurooppalaiset ovat Ukrainassa täsmälleen samassa tilanteessa: he ovat sijoittaneet sotaan niin paljon, etteivät he pysty edes allekirjoittamaan yhteisymmärryspöytäkirjaa. Tämä vahvistaa Mearsheimerin mukaan vanhan totuuden: sotaan on erittäin helppo mennä mukaan, mutta sodasta on äärimmäisen vaikea päästä ulos. Sotaa ei pitäisi koskaan aloittaa kuvitellen, että luvassa on helppo voitto ja onnellinen loppu; vuoden 1991 Persianlahden sota oli harvinainen poikkeus, mutta lähes aina sota johtaa valtaviin kustannuksiin ja synkkiin seurauksiin. Länsi auttoi käynnistämään Ukrainan sodan helmikuussa 2022, eikä pääse siitä nyt ulos, aivan kuten Trump on jumissa Iranin kanssa ja yrittää nyt turhaan hakea voittoa taloudellisella painostuksella.

Glenn Diesen päätti keskustelun viittaamalla Saksan valtakunnankansleri Otto von Bismarckin tunnettuun lausahdukseen: hän tietää sata tapaa houkutella Venäjän karhu ulos pesästään, mutta ei yhtäkään tapaa saada sitä takaisin sisään.

Kirjoittaja: Aksu

Lähde: YouTube / Glenn Diesen

https://www.youtube.com/watch?v=c1t_Mdms8Tc&list=PL5_bhjw6PxLZGuCaSz2J2z4xK7JzCSrjj&index=1&t=5s

Päivämäärä: 13.11.2026 

Operaatiokeskus/Aksu