Johdanto
1970-luvun Suomi oli aikakausi, jolloin peruskoulu-uudistus oli vasta muotoutumassa, ja koulutuksen kehittäminen herätti intohimoisia keskusteluja. Yksi tämän ajan tunnetuimmista ja kiistanalaisimmista episodeista oli niin sanottu Pirkkalan moniste, joka tunnetaan myös nimellä "Pirkkalan kokeilu". Tämä opetusmateriaali, joka oli tarkoitettu viidennen luokan historian opetukseen, herätti valtavan kohun marxilaisen näkökulmansa vuoksi. Moniste ei ollut pelkkä oppikirja, vaan osa laajempaa pedagogista kokeilua, joka pyrki uudistamaan lasten maailmankuvaa. Tässä artikkelissa tarkastellaan monisteen taustaa, sisältöä, toteutusta, siihen liittyviä kiistoja sekä sen vastaanottoa. Erityisesti pohditaan, oliko tämä kokeilu lopulta hyödyllinen suomalaiselle koulutukselle vai pikemminkin varoittava esimerkki ideologisen puolueellisuuden vaaroista. Artikkeli perustuu historiallisiin lähteisiin ja myöhempiin arviointeihin, pyrkien tarjoamaan tasapainoisen, pohtivan näkökulman tähän merkittävään tapahtumaan.
Tausta ja kehitys
Pirkkalan moniste syntyi osana 1970-luvun alun koulutuskokeiluja, jotka heijastivat ajan yhteiskunnallista ilmapiiriä. Suomi oli tuolloin voimakkaasti Neuvostoliiton vaikutuksen alainen, ilmiö jota myöhemmin kutsuttiin "suomettumiseksi". Monisteen taustalla oli opetusministeriön, kouluhallituksen ja Tampereen yliopiston psykologian laitoksen yhteistyö. Se oli osa PETO-tutkimusryhmää (Peruskoulun toiminnallinen opetussuunnitelma), jota johti professori Tapio Nummenmaa. Ryhmään kuului vasemmistolaisia tutkijoita, kuten Liisa Rantalaiho ja Juhani Karvonen, ja sen puheenjohtaja oli kouluhallituksen johtaja Erkki Aho.
Kokeilu sai alkunsa Suomen YK-liiton ehdotuksesta vuonna 1972, joka koski kansainvälisyyskasvatusta. Tämä yhdistettiin PETO-ryhmän hankkeeseen yhteiskunnallisten aineiden opetuksen kehittämiseksi. Pilottivaihe toteutettiin maaliskuussa 1973, ja varsinainen kokeilu koski yli tuhatta oppilasta Pirkkalan peruskouluissa lukuvuonna 1974–1975. Rahoitus tuli opetusministeriöltä, aluksi 60 000 markkaa ja myöhemmin 80 000 markkaa, ministeri Marjatta Väänäsen hyväksynnällä.
Monisteen laati opettaja Antti Penttilä, ja sitä valvoi kouluhallituksen ylitarkastaja Kari Koukkunen. Se oli 95-sivuinen kuvitettu materiaali nimeltä *Historia: 5. luokka: ihmiskunnan kehityksen yleispiirteet vanhimmista ajoista nykypäiviin saakka*. Tavoitteena oli luoda "toimiva maailmankuva" oppilaille, mutta käytännössä se nojautui vahvasti marxilaiseen historiantulkintaan. Aineisto perustui suurelta osin 1950-luvulla Neuvostoliitossa painettuun suomenkieliseen oppikirjaan Petroskoista, mikä korosti sosialismin ja luokkataistelun roolia historiassa.
Pohdinnan arvoista on, miksi tällainen materiaali syntyi juuri tuolloin. 1970-luku oli vasemmistolaisen radikalismin aikaa Suomessa, ja peruskoulu-uudistus tarjosi alustan kokeiluille. Kuitenkin kokeilun vasemmistolaisuus oli tiedossa, mutta marxilaista näkökulmaa ei alun perin korostettu hakemuksissa. Tämä herättää kysymyksen valvonnan puutteista: oliko kyseessä tahallinen ideologinen yritys vai vain aikakauden henki?
Sisältö ja pedagoginen lähestymistapa
Monisteen sisältö poikkesi perinteisestä historian opetuksesta. Sen sijaan että se olisi seurannut kronologista järjestystä, se antoi yleiskuvan ihmiskunnan kehityksestä korostaen yhteiskuntaluokkia, tuotantotapoja ja luokkataistelua marxilaisen teorian mukaisesti. Historia esitettiin taloudellisten rakenteiden määrittämänä prosessina, jossa kapitalismi nähtiin sortavana ja sosialismi edistyksellisenä voimana.
Erityisen kiistanalaisia olivat tietyt osat: Toinen maailmansota kuvattiin yksinomaan fasismin ja kommunismin välisenä konfliktina, ilman mainintaa Molotov–Ribbentrop-sopimuksesta tai Yhdysvaltain roolista. Suomen 1930-luvun johtajia syytettiin läheisistä suhteista natsi-Saksaan, mikä oli provokatiivista sodan jälkeisessä Suomessa. Moniste oli neuvostomyönteinen, korostaen Neuvostoliiton saavutuksia ilman kriittistä analyysia.
Opetuksessa käytettiin psykologisia mittauksia, joilla seurattiin oppilaiden maailmankuvan muutosta – erityisesti sosialismia suosivan asenteen muodostumista. Vanhemmille ja opettajille annettiin vain pintapuolista tietoa, mikä lisäsi salamyhkäisyyden tunnetta. Pohdittaessa sisältöä, se toi esiin vaihtoehtoisen näkökulman perinteiseen nationalistiseen historiaan, mutta sen yksipuolisuus teki siitä pikemminkin propagandan kaltaisen kuin tasapainoisen opetusmateriaalin. Olisiko ollut mahdollista yhdistää marxilainen analyysi monipuolisempaan tulkintaan ilman ideologista vinoumaa?
Koe Pirkkalassa ja sen toteutus
Kokeilu toteutettiin Pirkkalan kunnan peruskouluissa, joka oli ollut mukana peruskoulun kehittämisessä jo 1960-luvulta. Viidennen luokan oppilaat saivat monisteen käyttöönsä, ja opetus keskittyi kansainvälisyyskasvatukseen, vaikka YK-liitto syrjäytettiin pian. Opettajat saivat ohjeita, mutta eivät täyttä kuvaa marxilaisesta painotuksesta.
Kokeilu lopetettiin keväällä 1975 kohun vuoksi. Oppilaat muistelivat myöhemmin monisteen ankeaa ulkoasua, kapulakieltä ja jopa ammoniakin hajua (kopiointitekniikasta johtuen). Jotkut pitivät kansainvälisyyskasvatusta hauskana, mutta historiaosio jäi mieleen tylsänä. Pohdittaessa toteutusta, kokeilu osoitti, kuinka tärkeää on informoida kaikkia osapuolia – vanhempia, opettajia ja oppilaita – avoimesti. Salailu lisäsi epäluuloa ja teki kokeilusta epäonnistuneen jo lähtökohtaisesti.
Kiistat ja poliittinen myrsky
Vuonna 1975 moniste vuoti julkisuuteen, kun se lähetettiin Aamulehdelle ja kansanedustaja Kullervo Rainiolle. Tästä seurasi eduskuntakysely, johon opetusministeri Ulf Sundqvist vastasi toteamalla, että materiaali ei täyttänyt oppimateriaalivaatimuksia. Ministeri Väänänen kutsui sitä skandaaliksi. Opettajien ammattijärjestö OAJ vastusti yksipuolista poliittista kasvatusta, ja lähes kaikki puolueet – porvaripuolueet, SDP ja SKDL:n enemmistö – tuomitsivat kokeilun. Vain SKP:n taistolainen vähemmistö puolusti sitä, nähden kritiikin reaktiivisena hyökkäyksenä.
Tampereen yliopisto lopetti kokeilun yksimielisesti kesäkuussa 1975, ja kouluhallitus hylkäsi monisteen yksipuolisuuden vuoksi. Oikeuskansleri Risto Leskinen antoi virkamiehille huomautuksen valvonnan puutteista. Myöhemmin historioitsija Jari Leskinen (2016) väitti kokeilun olleen osa laajempaa SDP:n ja Ahon johtamaa hanketta marxilais-leninistisen maailmankuvan edistämiseksi, mutta tätä kiistettiin voimakkaasti. Kriitikot kuten Sirkka Ahonen pitivät Leskisen tutkimusta asenteellisena.
Pohdittaessa kiistoja, ne heijastavat 1970-luvun polarisoitunutta yhteiskuntaa. Kohu ei ollut vain opetuksesta, vaan symboloi laajempaa keskustelua suomettumisesta ja ideologisesta vaikutuksesta koulutukseen. Olisiko vastaava kohu mahdollinen tänä päivänä, kun opetusmateriaalit ovat monimuotoisempia mutta silti altistuvat poliittisille paineille?
Vastaanotto ja jälkimaine
Kohun jälkeen kokeilu haudattiin, ja se jäi esimerkkinä epäonnistuneesta ideologisesta opetuksesta. Oppilaat ja opettajat muistelivat sitä 40 vuotta myöhemmin lähinnä negatiivisesti, vaikka kansainvälisyyskasvatus sai kiitosta. Monistetta pidetään nyt suomettumisen symbolina, mutta sen käytännön vaikutus oli vähäinen verrattuna reaktioihin.
Myöhemmät arvioinnit, kuten Leskisen kirja *Kohti sosialismia! Pirkkalan peruskoulun marxilainen kokeilu 1973–75*, ovat herättäneet keskustelua. Jotkut näkevät sen varoittavana esimerkkinä, toiset liioiteltuna. Vastaanotto korostaa, kuinka opetusmateriaalit voivat vaikuttaa yhteiskunnalliseen keskusteluun.
Pohdinta: Oliko Pirkkalan moniste hyödyllinen?
Nyt keskeiseen kysymykseen: oliko Pirkkalan moniste hyödyllinen? Vastaus on monitahoinen. Positiiviselta kannalta katsottuna se toi esiin vaihtoehtoisen näkökulman historiaan, korostaen sosiaalisia rakenteita ja luokkataistelua, mikä voisi rikastuttaa opetusta perinteisen nationalistisen narratiivin rinnalla. Kokeilu myös edisti kansainvälisyyskasvatusta, joka oli tuolloin uutta ja tarpeellista. Psykologisten mittausten käyttö opetuksen seurannassa oli innovatiivista, vaikka kiistanalaista.
Kuitenkin negatiiviset puolet painavat enemmän. Moniste oli yksipuolinen, harhaanjohtava ja ideologisesti vinoutunut, antaen mustavalkoisen kuvan historiasta. Se jätti pois kriittisiä faktoja, kuten Molotov–Ribbentrop-sopimuksen, ja syytti Suomen johtajia ilman kontekstia. Asiantuntijalausunnot pitivät sitä virheellisenä, ja se ei täyttänyt objektiivisen opetuksen vaatimuksia. Kohu johti valvonnan tiukentamiseen, mikä oli hyödyllistä pitkällä tähtäimellä, estäen vastaavia ylilyöntejä. Kuitenkin se myös jarrutti kokeiluja, mikä saattoi hidastaa koulutuksen kehitystä.
Pohdittaessa laajemmin, moniste havainnollistaa ideologian ja koulutuksen suhdetta. Opetuksen tulisi edistää kriittistä ajattelua, ei indoktrinaatiota. Tänä päivänä, kun disinformaatiota on paljon, Pirkkalan moniste muistuttaa tasapainon tärkeydestä. Lopulta se oli hyödyllinen varoittavana esimerkkinä: se opetti, että opetusmateriaalien on oltava monipuolisia ja läpinäkyviä, jotta ne palvelevat oppilaiden parasta.
Johtopäätös
Pirkkalan moniste jää historiaan yhtenä suomalaisen koulutuksen kiistanalaisimmista hetkistä. Se oli yritys uudistaa opetusta, mutta epäonnistui ideologisen vinoumien vuoksi. Vaikka se ei ollut hyödyllinen suoraan opetuksessa, sen perintö on valvonnan parantamisessa ja keskustelun herättämisessä. Nyky-Suomessa, jossa moniarvoisuus on keskeistä, tällaiset kokeilut muistuttavat koulutuksen vastuusta: opettaa ajattelemaan, ei mitä ajatella.
Kirjoittaja Aksu
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti