 |
| : Professori David Gibbs avaa laajassa haastattelussa Yhdysvaltojen ja Naton todellisia motiiveja Jugoslavian hajotussodissa. Gibbsin mukaan Kosovon sota toimi ennakkotapauksena myöhemmille sotilasoperaatioille ja tukahdutti Euroopan pyrkimykset itsenäiseen ulkopolitiikkaan. Ai kuva/https://raphael.app/fi |
Objektiivisuus heitettiin romukoppaan Jugoslavian konfliktin myötä, ja tämä ilmiö on vahvasti läsnä myös nykypäivänä. Jugoslavian tapahtumien sävy ja sisältö tuovat monin tavoin mieleen sen, mitä tällä hetkellä tapahtuu Ukrainassa. Neuvotteluja vähätellään ja esitetään ajatus, jonka mukaan pahojen ihmisten kanssa ei neuvotella, vaan heidät murskataan sotilaallisella voimalla.
Kylmän sodan aikana sotaa ei koskaan henkilöity tällä tavalla; silloin taisteltiin kommunismia vastaan, eikä edes Stalinin aikana sanottu, että sotaa käydään suoraan Josef Stalinia vastaan. Kylmän sodan päätyttyä analyysit kuitenkin yksinkertaistuivat valtavasti. Maailman ongelmien selitykseksi alettiin tarjota pahoja miehiä, joilla oli nimiä kuten Slobodan Milošević, Muammar Gaddafi tai Vladimir Putin. Nämä miehet ilmestyivät julkisuuteen ikään kuin tyhjästä, pelkkää pahuuttaan, ilman minkäänlaista sosiaalista kontekstia tai syvällistä analyysia. On hämmästyttävää, että koulutetut ihmiset puhuivat ja puhuvat edelleen tällä tavalla säännöllisesti.Neutrality Studies -kanavan haastattelussa Pascal keskustelee Arizonan yliopiston historian professorin David Gibbsin kanssa. Gibbs on tutkinut Jugoslavian sotien historiaa. Koska 12. kesäkuuta tuli kuluneeksi 26 vuotta Naton väliintulosta Kosovossa, keskustelun aiheeksi valikoitui tämä käännekohta, jolloin liittouma astui ensimmäisiä kertoja omien rajojensa ulkopuolelle. Vaikka Nato oli jo aiemmin osallistunut operaatioihin Bosnia ja Hertsegovinassa, Kosovon sota muodostui liittoumalle elintärkeäksi hetkeksi paitsi Jugoslavian hajoamisen päätepisteenä, myös Naton oman kehityksen kannalta.
Professori Gibbs taustoittaa, että interventiot sekä Bosnia ja Hertsegovinassa että Kosovossa olivat osa Jugoslavian hajoamista, joka alkoi vuonna 1991. Bosniassa käyty sisällissota johti Naton lyhyehköön ilmasotaan, Operaatio Deliberate Forceen, joka suuntautui serbejä vastaan. Gibbsin mukaan serbejä vastaan toimimiseen on selkeä syy: Jugoslavian olemassaolon loppuvaiheessa jokaisessa tasavallassa järjestettiin vaalit, ja Serbia oli ainoa, joka äänesti entistä kommunistista puoluetta, nimensä Sosialistiseksi puolueeksi muuttanutta ryhmittymää. Serbejä pidettiin kommunismin viimeisenä linnakkeena Balkanilla, mikä selittää pitkälti heihin kohdistuneen vihamielisyyden ja kommunisminvastaisen motiivin. Vaikka serbit tekivät enemmän julmuuksia, humanitaariset näkökohdat eivät olleet pääasiallinen vaikuttaja. Alkuperäinen motiivi oli varmistaa kommunismin lopullinen kukistuminen.
Tämä motiivi kuitenkin laajeni sekä Bosniassa että Kosovossa antamaan uuden oikeutuksen Naton olemassaololle. Kosovo oli tässä suhteessa merkittävämpi, sillä kyseessä oli 78 päivää kestänyt laaja ilmasota. Kylmän sodan päätyttyä ei ollut lainkaan selvää, oliko Natolla enää mitään tarkoitusta, ja vallalla oli laaja oletus liittouman katoamisesta. Samaan aikaan 1990-luvulla Eurooppa osoitti huomattavaa itsenäisyyttä ja harkitsi vakavasti Yhdysvalloista riippumatonta ulkopolitiikkaa. Euroopan yhteisöllä, nykyisellä Euroopan unionilla, oli tarkoitus olla oma ulkopoliittinen linjansa, mitä Ranskan Charles de Gaulle oli vaatinut jo 1960-luvulla.
Kylmän sodan jälkeen myös Saksa lämpeni ajatukselle itsenäisestä Euroopasta. Koska Saksa ja Ranska olivat Euroopan unionin moottoreita, oli todellinen mahdollisuus, että Eurooppa voisi toimia itsenäisenä napana. Neuvostoliiton romahdettua Yhdysvalloilla oli yksinapainen valta-asema, jota pidettiin epäterveenä asiantilana, sillä Yhdysvallat pystyi yksipuolisesti päättämään asioista globaalissa mittakaavassa ilman rajoitteita. Euroopan maiden yhteistyön uskottiin voivan rajoittaa Yhdysvaltojen yksipuolista valtaa.
Lisäksi euron käyttöönotto tammikuun 1. päivänä 1999 herätti Yhdysvalloissa todellisen pelon siitä, että Eurooppa pyrkisi vähentämään Yhdysvaltojen taloudellista valtaa ja dollarin asemaa. Nykypäivänä tällainen puhe tuntuu kaukaiselta, sillä Euroopasta on tullut Yhdysvaltojen myötäilijä, mutta 1990-luvulla tilanne oli toinen. Yhdysvallat näki Naton vaihtoehtona Euroopan unionille, ja tavoitteena oli korostaa Natoa Euroopan itsenäisyyspyrkimysten heikentämiseksi. Jugoslavian sodat olivat näyttämö, jolla tämä tavoite saavutettiin.
Kosovon sota teki lopun Euroopan itsenäisyydestä. Sotilaallinen voitto osoitti, ettei amerikkalaisia voi voittaa, jolloin eurooppalaiset päättivät liittyä heihin. Euroopan unioni oli yrittänyt välittää rauhanomaista ratkaisua Kosovon konfliktiin neuvottelujen kautta, ja he olivat luoneet perustan rauhanomaiselle ratkaisulle, mutta Yhdysvallat torpedoi nämä pyrkimykset. Yhdysvallat halusi osoittaa, että asiat ratkaistaan yksinomaan valtioiden ja Naton kautta, eikä Euroopalle haluttu antaa kunniaa rauhanprosessista. Tämä olisi mahdollistanut Euroopan nousun itsenäiseksi valtakeskittymäksi. Yhdysvaltojen toimet johtivat tuhansia kuolonuhreja vaatineeseen sotaan, minkä jälkeen Yhdysvallat saneli rauhansopimuksen, joka oli lähes identtinen eurooppalaisten aiemmin laatiman suunnitelman kanssa.
Kosovon taustalla oli sen asema autonomisena alueena Jugoslaviassa, jossa asui pääasiassa etnisiä albaaneja ja merkittävä serbivähemmistö. Kosovosta ei tuolloin tiennyt juuri kukaan mitään, mikä oli ihanteellinen tilanne propagandalle; tyhjälle taululle pystyi piirtämään millaisen kuvan tahansa. Kosovo oli Jugoslavian vähiten kehittynyt osa, ja albaanit olivat maan köyhin kansa, joka koki kulttuurista sortoa vuoteen 1966 asti. Tuolloin Josip Broz Tito erotti sisäministerin, alueelle myönnettiin kulttuurinen autonomia, albaanien kieltä edistettiin ja he saivat alueen hallintaansa.
Tämän seurauksena albaanit alkoivat vainota ja syrjiä serbivähemmistöä, mikä johti serbien hitaaseen muuttoliikkeeseen pois alueelta. Länsimainen lehdistö uutisoi 1980-luvulla serbeihin kohdistuvasta häirinnästä käyttäen termiä etninen puhdistus. Vuonna 1989 julkaistun sosiologisen tutkimuksen mukaan Kosovo oli Jugoslavian suvaitsemattomin alue ja albaanit suvaitsemattomin etninen ryhmä. Myöhemmin Kosovon kriisin aikana albaanit kuitenkin esitettiin sankarillisina uhreina ja serbit roistoina, vaikka todellisuudessa vihamielisyys oli molemminpuolista.
Vuonna 1989 Slobodan Milošević lakkautti Kosovon autonomian ja palautti sen Serbian suoraan hallintaan, mikä johti albaanien tukahduttamiseen ja sortoon. Sorto oli hyvin todellista. 1990-luvulla muodostettu Kosovon vapautusarmeija (KLA) vastasi sortoon väkivallalla ja terrorismilla, hyökäten siviilejä vastaan. Järjestöllä oli rikollista toimintaa, ja myös Al-Qaida ja Osama bin Laden olivat suoraan mukana taistelijoiden rekrytoinnissa KLA:n riveihin. Yhdysvaltain ulkoministeriö luokitteli KLA:n virallisesti terroristijärjestöksi, mutta myöhemmin tästä samasta joukosta tuli Yhdysvaltojen valitsema maavoimien edustaja Kosovossa, ja sen aiemmat toimet pestiin puhtaiksi julkisuudesta. Gibbs huomauttaa, että kumpikaan osapuoli ei toiminut oikein, eikä sodassa ollut sankareita, ainoastaan roistoja.
Vuonna 1997 Albaniassa puhkesi sisällissota ja viranomaisten hallinta romahti hetkellisesti, minkä myötä Kosovoon virtasi massoittain aseita, ja matalan tason sisällissota alkoi. KLA hankki uusia aseita. Yhdysvallat puuttui tilanteeseen vuosina 1998 ja 1999. Jo vuonna 1998 Yhdysvallat välitti yhteisen sopimuksen saksalaisen kenraali Klaus Naumannin ja yhdysvaltalaisen diplomaatti Richard Holbrooken johdolla. Serbejä uhattiin pommituksilla ja heiltä vaadittiin turvallisuusjoukkojen vetämistä Kosovosta, mihin serbit suostuivat. Naumann, joka myöhemmin toimi syyttäjän todistajana Jugoslavia-tuomioistuimessa Miloševićia vastaan, totesi toistuvasti, että Milošević kunnioitti tätä sopimusta täydellisesti ja pyrki ratkaisemaan tilanteen ilman sotaa. Tämä tosiasia on täysin ristiriidassa sen käsityksen kanssa, ettei Miloševićin kanssa voinut neuvotella tai että hän ymmärtäisi vain väkivaltaa. Yhdysvallat ei usko neuvotteluihin, vaan pitää niitä heikkojen keinona ja luottaa yksinomaan sotilaalliseen voimaan.
Ranska ja Britannia kokosivat serbit ja KLA:n edustajat Rambouillet'n linnaan Pariisin ulkopuolelle. Siellä välitettiin sopimus, joka takasi Kosovolle sisäisen itsehallinnon ja paluun vuoden 1989 edeltävään aikaan sekä edellytti serbijoukkojen vetäytymistä ja rauhanturvaajien sijoittamista alueelle. Serbit suostuivat käytännössä kaikkeen ja olivat viimeistelemässä sopimusta. Erimielisyyttä oli ainoastaan siitä, hoitaisiko rauhanturvaamisen Nato vai YK, kuten serbit halusivat. Jopa Yhdysvaltain ulkoministeri Madeleine Albright myönsi serbien olleen valmiita hyväksymään lähes kaikki poliittiset ehdot keväällä 1999.
Aivan viime hetkellä sopimukseen kuitenkin lisättiin uusi sotilaallinen liite. Sen oli todennäköisesti kirjoittanut Naton huippukenraali Wesley Clark. Liitteen mukaan Nato-joukoilla olisi oikeus operoida ja miehittää paitsi koko Kosovo, myös koko Serbia, tehden Serbiasta käytännössä kukistetun ja miehitetyn maan. Serbien luettua sotilaallisen liitteen he olivat tyrmistyneitä, ja he kysyivät eurooppalaiselta valtuuskunnalta suoraan: "Oletteko tulleet panemaan meitä jälleen kerran?" Neuvottelut kaatuivat tähän välittömästi, serbien valtuuskunta poistui ja sotaan alettiin valmistautua.
Ison-Britannian puolustusministeriön toiseksi ylin virkamies John Gilbert todisti myöhemmin parlamentille, että yhdysvaltalaiset lisäsivät ehdon tahallaan provosoidakseen sodan, koska he halusivat ratkaista asian sotilaallisesti. Britannia ja Ranska eivät olleet asiasta innoissaan. Kun Britannian ulkoministeri Robin Cook huomautti Madeleine Albrightille, etteivät juristit salli pommituskampanjaa ilman YK:n turvallisuusneuvoston päätöslauselmaa (jonka Venäjä ja Kiina olisivat kaataneet), Albright vastasi yksinkertaisesti: "Miksi ette hanki uusia juristeja?" Tämä kuvastaa sitä, kuinka Yhdysvallat piti kansainvälistä oikeutta ja YK:ta pelkkänä riesana, ja amerikkalaisesta näkökulmasta pelkkä valta oli riittävää.
Seurasi 78 päivää kestänyt Naton ilmasota, jonka aikana pommitettiin muun muassa siviili-infrastruktuuria, kuten Belgradin televisioasemaa yöaikaan, mikä johti työntekijöiden kuolemiin. Näitä tekoja kutsuttiin kaunistellen sivullisiksi uhreiksi. Britanniassa iskujen perusteluna käytettiin sitä, että televisioasema levitti Miloševićin propagandaa, mikä käytännössä oli myöntymys sille, että tarkoituksena oli estää Serbiaa kertomasta omaa puoltaan tapahtumista. Perusteluksi koko sodalle esitettiin se, että serbit pyrkivät teurastamaan Kosovon asukkaita samalla tavalla kuin Srebrenicassa Bosniassa, jossa 8 000 aseetonta sotilasikäistä miestä tapettiin vuonna 1995.
Srebrenican tapahtumat auttoivat demonisoimaan serbejä, jotka epäilemättä olivat tehneet Bosniassa enemmän julmuuksia. Kosovon sota oli kuitenkin mittakaavaltaan paljon pienempi; ennen Naton pommituksia siviili- ja sotilasuhrien kokonaismäärä molemmilla puolilla oli arviolta 2 000. Ison-Britannian pääministerin Tony Blairin pääavustajan Alastair Campbellin muistelmien mukaan Ison-Britannian tiedustelutiedot osoittivat, että sotaan asti hirmutekoja tekivät yhtä lailla sekä KLA:n albaanit että serbit. Kuvaus massamurhasta oli absurdin liioiteltu.
Saksan osallistuminen sotilaskampanjaan ensimmäistä kertaa toisen maailmansodan jälkeen oli äärimmäisen merkittävää. Koska Saksa Nato-maana olisi voinut estää operaation, saksalaisille sota myytiin valheella Pristinan jalkapallokentällä tapahtuvasta joukkoteloituksesta. Tämä paljastettiin vuonna 2007 julkaistussa saksalaisessa dokumentissa. Vihreän puolueen ulkoministeri Joschka Fischer, jolla oli pasifistinen tausta, tuki voimakkaasti sotaa, julistaen Saksan tehtäväksi estää "uusi Auschwitz". Tällä julistuksella ei kuitenkaan ollut mitään tekemistä Kosovon todellisuuden kanssa, jossa käytiin matalan tason raakaa sotaa, josta molemmat osapuolet olivat yhtä lailla vastuussa.
Tämä merkitsi valtavaa poliittista muutosta: poliittinen vasemmisto muuttui sodanvastaisesta sodan kannattajaksi jopa oikeistoa voimakkaammin. Vasemmistossa vallitsi suorastaan uskonnollinen kiihko ja erimielisyyksien suvaitsemattomuus sotaa kohtaan, sillä sen uskottiin pelastavan viattomia ihmisiä. Saksan puolustusministeriö myös tekaistui tiedustelutiedon Operation Horseshoe -nimisestä suunnitellusta massamurhasta, jonka saksalainen kenraali myöhemmin myönsi kokonaan sepitteeksi. Koko tarina paljastettiin saksalaisessa mediassa sodan päätyttyä, mutta englanninkielisessä mediassa asiasta vaiettiin.
Jopa kansainvälisen turvallisuuden akateemisissa julkaisuissa Operation Horseshoe on mainittu faktana huomaamatta sen paljastumista valheeksi. Vastaavasti historioitsijat ja akateemikot esittävät virheellisesti Venäjän Ukrainan-hyökkäyksen olleen historian ensimmäinen kerta, kun ydinasevaltio hyökkää ydinaseettoman naapurin kimppuun, täysin sivuuttaen Yhdysvaltojen, Neuvostoliiton ja Kiinan aiemman historian. Ukrainan sotaa alettiin välittömästi kutsua "provosoimattomaksi sodaksi", ja tästä termistä tuli lähes pakollinen vaatimus.
Jugoslavian tapahtumien aikana journalistit ja akateemikot luopuivat lopullisesti objektiivisuudesta ja asettuivat avoimesti yhden osapuolen cheerleadereiksi. Neuvotteluja paheksuttiin moraalisesti arveluttavina kompromisseina pahuuden kanssa. Sodan seurauksena kuoli 10 000 ihmistä, ja serbien tekemät julmuudet sekä etniset puhdistukset kasvoivat räjähdysmäisesti pommitusten aikana. Humanitaarisesta näkökulmasta operaatio oli täydellinen epäonnistuminen, sillä se ei pelastanut ihmisiä, vaan tappoi heitä. Sodan jälkeen albaanit puhdistivat massamittaisesti serbejä alueelta suoraan Naton silmien alla, ilman liittouman vastalausetta.
Yhdysvaltojen todellinen motiivi oli heikentää Euroopan pyrkimyksiä itsenäiseen ulkopolitiikkaan ja sementoida Naton asema elintärkeänä kansainvälisenä organisaationa. Yhdysvallat halusi osoittaa, ettei Eurooppa pystyisi koskaan saavuttamaan itsenäisyyttä. Eurooppalaiset luopuivat itsenäisyyspyrkimyksistään ja alkoivat lähestyä Natoa, mikä näkyi Ranskan paluuna liittouman täysjäseneksi ja myöhemmin puolueettomien maiden, kuten Ruotsin ja Suomen, asennemuutoksena, jolloin ainoaksi vaihtoehdoksi nähtiin amerikkalaisten vaatimusten totteleminen. Myös euro varmistettiin siten, ettei se uhkaisi dollaria.
Sotilaallinen voitto ilman omia miestappioita teki Yhdysvalloista ylimielisen ja luottavaisen, luoden pohjan jatkuville sotilasoperaatioille. Neokonservatiivinen ja voimakkaasti militaristinen ideologia otti vallan Yhdysvaltojen ulkopolitiikassa. Kosovo ei ole koskaan saavuttanut todellista itsenäisyyttä, vaan se toimii käytännössä Naton ja Euroopan unionin siirtomaana ja KFOR- sekä EULEX-rauhanturvaajien mandaattialueena. Epäonnistuminen kuitenkin esitettiin menestyksenä, koska haluttu osapuoli kukistettiin ja Milošević syrjäytettiin värivallankumouksen kaltaisilla tekniikoilla. Tämä loi suoran pohjan vuoden 2003 Irakin sodalle, terrorisminvastaiselle sodalle, Gaddafin syrjäyttämiselle ja myöhemmin Yhdysvaltojen roolille Ukrainassa. Neokonservatismi näkee Israelin mallina Yhdysvalloille: neuvottelujen sijaan luotetaan sotilaalliseen voimaan, viholliset lyödään taistelukentällä ja turvaudutaan aina hyökkäykseen puolustuksen sijaan. Tätä sovelletaan nyt Lähi-idässä Yhdysvaltojen tuella.
Jugoslavian tapaus toimi täydellisenä sijaissotana, jossa väistämättöminä pidetyt sivulliset uhrit ja julmuudet hyväksyttiin sodan hintana. Ensimmäisessä Persianlahden sodassa Yhdysvallat jätti Saddam Husseinin valtaan, mutta myöhemmin vuonna 2003 linja muuttui: hänelle tehtiin sama kuin Miloševićille, ja hänen kuolemaansa juhlittiin samalla tavalla kuin Gaddafin kuolemaa, jolloin Hillary Clinton ilakoi lausumalla "tulimme, näimme, hän kuoli". Gaddafi ei ainoastaan kuollut, vaan häntä häpäistiin pistimellä.
1990-luku oli kääntöpiste. Koska Neuvostoliitto oli poistunut kartalta, Natolle piti löytää uusi oikeutus: humanitaarinen interventio ja altruismi. Christopher Hitchens muotoili ajatuksen, jonka mukaan imperialisteihin ei pidä luottaa, ennen kuin heistä tulee pasifisteja, mikä loi kuvan Yhdysvalloista puhtaan moraalisena toimijana silloin kun se vihdoin puuttui asioihin. Samantha Powerin kirja tuki tätä ajatusta, esittäen intervention moraalin korkeimpana muotona. Tämän varjolla pasifistit ja poliittinen vasemmisto muutettiin sodan tukijoiksi.
Koska Nato on sotilasliitto, se tarvitsee välttämättä vihollisen. Yhdysvaltojen sotilasteollisuuden intressit ohjasivat päätöksentekoa. Viholliseksi luotiin 1990-luvulla diktaattorit, jotka sortavat kansojaan, ja myöhemmin katse siirrettiin venäläisiin ja kiinalaisiin. Milošević oli täysin halukas neuvottelemaan, ja konflikti olisi voitu ratkaista ilman sotaa. Kuitenkin Yhdysvaltain aselajikomentajat varoittivat presidentti Clintonia pommitusten lisäävän serbien julmuuksia, mutta se tehtiin silti. Tuhansien ihmisten uhraaminen Naton uskottavuuden alttarilla oli valinta, jonka he olivat valmiita tekemään kyynisesti oman valtansa takaamiseksi.
Vasemmisto vastusti ainoastaan ensimmäistä Persianlahden sotaa. Tämä johtui pitkälti siitä, että sotaa ajoi George H. W. Bush, jota vasemmisto vihasi hänen kulttuurikonservatiivisuutensa ja evankelis-kristillisen taustansa vuoksi. Jos Bill Clinton tai Barack Obama olisivat olleet vallassa, vastaavaa vastustusta ei olisi syntynyt. Koska Yhdysvalloissa valtamedia ja akateeminen maailma ovat lähes täysin demokraatteja, he tukevat sotaa helposti oman puolueensa presidentin sitä esittäessä. Jugoslavian aikakausi on elintärkeä avain nykypäivän ymmärtämiseen, sillä sen aikana luodut toimintamallit, vihollisten rakentaminen ja tarinoiden luominen ovat täsmälleen samoja keinoja, joita käytetään nykyisten konfliktien oikeuttamiseen ja poliittisen vallan vahvistamiseen.
Professori David Gibbs on käsitellyt näitä teemoja syvällisesti vuonna 2009 julkaistussa kirjassaan "First Do No Harm: Humanitarian Intervention and the Destruction of Yugoslavia".
Yksikään hajonneen Jugoslavian alueen maista ei ollut tuolloin Naton jäsen. Koska Naton 5. artikla on tarkoitettu puhtaasti jäsenmaiden alueelliseen puolustamiseen, sen käyttämiselle ei ollut mitään oikeudellista tai teknistä perustetta, sillä kenenkään Naton jäsenvaltion maaperälle ei oltu hyökätty.
Jos jätetään sivuun aiemmassa laajassa artikkelissa käsitellyt suurvaltapoliittiset tavoitteet (kuten Yhdysvaltojen valta-aseman pönkittäminen ja Euroopan itsenäistymisen estäminen), Naton sotilaallista puuttumista selittävät aivan toisenlaiset rakenteelliset ja alueelliset tekijät.
Tässä on katsaus siihen, miksi Nato hyökkäsi ilman 5. artiklaa ja miten se perusteli toimintaansa käytännön tasolla:
1. Uusi doktriini: "Non-Article 5" -operaatiot
Kylmän sodan aikana Nato oli tiukasti vain omien rajojensa sisäpuoliseen puolustukseen keskittynyt liittouma. 1990-luvulla Nato alkoi kuitenkin muuttaa strategista konseptiaan ja loi käsitteen kriisinhallintaoperaatioista alueensa ulkopuolella (Out-of-area operations). Logiikka oli se, että modernissa maailmassa Euroopan vakaus on uhattuna, vaikka varsinaista hyökkäystä jäsenmaahan ei tehtäisi. Nato katsoi oikeudekseen puuttua rajojensa ulkopuolisiin kriiseihin, jos ne uhkasivat laajempaa turvallisuusympäristöä.
2. Pelko kriisin leviämisestä (Spillover-ilmiö)
Balkanin konfliktit tapahtuivat aivan Naton kynnyksellä. Naton jäsenmaissa, erityisesti lähellä sijaitsevissa Kreikassa, Turkissa ja Italiassa, pelättiin todellisesti sodan leviämistä. Jos Kosovon tai Bosnian konfliktit olisivat laajentuneet rajojen yli naapurimaihin (kuten Albaniaan tai Makedoniaan), se olisi voinut vetää liittouman jäseniä suoraan mukaan sotaan. Lisäksi sota aiheutti valtavia pakolaisaaltoja kohti Länsi-Eurooppaa, minkä katsottiin horjuttavan koko maanosan taloudellista ja poliittista vakautta.
3. YK:n ja aiempien rauhanturvaajien hampaattomuus
Ennen Naton pommituksia alueella oli yritetty ylläpitää rauhaa perinteisin keinoin. YK:n suojelujoukko (UNPROFOR) oli ollut Bosniassa vuosia, mutta se oli huonosti varusteltu ja sen mandaatti oli heikko. YK:n rauhanturvaajat joutuivat jopa panttivangeiksi, eivätkä he kyenneet estämään taisteluita, mikä näkyi traagisimmin Srebrenicassa, joka oli virallisesti YK:n "suoja-alue". Kansainvälisen yhteisön asettamat lentokiellot ja vaatimukset olivat merkityksettömiä ilman sotilaallista voimaa. Nato perusteli hyökkäyksiään sillä, että se oli ainoa organisaatio, jolla oli riittävä tulivoima ja komentorakenne pysäyttää taistelut pakolla, kun diplomatia ja YK:n pehmeämmät keinot olivat jo epäonnistuneet.
Lyhyesti sanottuna: Koska 5. artiklaa ei voitu käyttää, Nato siirtyi puhtaasta puolustusliitosta aktiiviseksi kriisinhallintaorganisaatioksi, joka perusteli toimintaansa Euroopan laajemman vakauden turvaamisella ja aiempien rauhanturvamekanismien totaalisella romahtamisella.
Kirjoittaja Aksu
Lähde:
www.youtube.com/watch?v=_uCXjrTZd2Y,
Päivämäärä: 9. huhtikuuta 2026.
Alkuperäinen julkaisu 23. kesäkuuta 2025.
Operaatiokeskus/Aksu
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti