 |
| Israelin pääministeri Benjamin Netanjahu keskustelemassa syvällisesti kaatuneiden sotilaiden omaisten kanssa järjestetyssä tapaamisessa, jossa jaettiin avoimesti kokemuksia surusta, menetyksestä ja ylpeydestä. AI Kuva/chatgpt |
Israelin pääministeri Benjamin Netanjahu kohtasi järjestetyssä tapaamisessa IDF:n orpoja ja leskiä, joille jaettiin syvästi henkilökohtaisia kokemuksia menetyksestä ja velvollisuudentunnosta.
Eräs leskeksi jäänyt nainen kertoi, kuinka hänen puolisonsa Mark luki pääministerin kirjoittaman kirjan, ja lokakuun tapahtumien alkaessa hän toimi empimättä. Nainen kuvaili olleensa tuolloin vasta viikko synnytyksen jälkeen ja tasan vuosi oman äitinsä menetyksestä. Tästä huolimatta ratkaisu oli Markille yksinkertainen: hän puki virkapuvun ylleen ja lähti rintamalle jo ennen virallisen Tzav 8 -määräyksen saapumista kyselemättä lainkaan kysymyksiä. Puolison näkökulmasta meidän suojelemisemme oli kaikkein pyhin asia. "Herzl-vuorella, eikö niin äiti?", täydensi väliin toinen ääni.Toinen nainen jatkoi kertoen edesmenneestä puolisostaan Davidista, joka kasvoi siirtokuntakodissa. He molemmat olivat saaneet kasvatuksensa Bnei Akiva -järjestössä Yonin esimerkin valossa. He valitsivat kirjoittaa Davidin hautakiveen Herzl-vuorella rivin Naomi Shemerin kappaleesta: "et louhinut turhaan". Nainen kertoi Davidin rakastaneen kyseistä laulua ja ylipäätään Israelin maan lauluja erittäin paljon. Perheelle oli täysin selvää kirjoittaa juuri tuo rivi, sillä se antoi heille valtavasti voimaa ja vahvisti ajatusta siitä, ettei uhraus ollut turha tai merkityksetön, vaan osa jotakin suurempaa. Nainen korosti myös, kuinka tärkeää on, että kaikista noista Herzlin kivistä muodostuvassa ympäristössä kävelevä lapsi tietää isäänsä kohtaan tunnettavan arvostusta ja kunnioitusta. Lapsen on tärkeä tietää isänsä kaatuneen tärkeän asian puolesta. Leski kertoi painottavansa usein, ettei lähtö ollut turha, vaan isä lähti suojelemaan sekä Israelin kansaa että omaa perhettään.
Seuraava puhuja kuvaili, että kyseisenä päivänä, ennen kaikkea muuta ja ennen kuin hän oli taistelija ja sankari, hän oli ihminen, jolla oli vahvat arvot, erittäin suuri sydän ja joka liputti pyyteettömän rakkauden puolesta. Zvika oli todellakin juuri siellä, missä halusikin olla, ja lähti puolustamaan kotia, johon hän syvästi uskoi. Rakkaus maata ja ihmisiä kohtaan oli hänelle tiennäyttäjä.
Tämän jälkeen eräs lapsi esitti ensimmäisenä kysymyksenään pääministerille, miten tämä päättää, mikä on kaikkein tärkeintä hoitaa ensin, ja mistä hän tietää tehneensä oikean päätöksen. Netanjahu vastasi ajattelevansa, että kaikkein tärkeintä on se, mikä suojelee kotia, tarkoittaen Israelin valtion, kotimme, turvallisuutta ja olemassaoloa. Hän totesi juuri Israelin ikuisuuden suojelemisen olleen syy, miksi hän halusi tulla pääministeriksi.
Pääministeri suuntasi sanansa erityisesti pienille lapsille, sekä "ei niin pienille" lapsille, reagoiden erään kolmevuotiaan pojan kommenttiin siitä, että hän on jo iso. "Miten elää surun kanssa?" Netanjahu kysyi ja totesi sen olevan erittäin vaikeaa, myöntäen kaikkien tuntevan sen. Hän kertoi menettäneensä vanhemman veljensä ja kuvaili tunnetta sellaiseksi, kuin joku olisi ottanut kirveen ja hakannut irti hänen kätensä ja jalkansa. Shivan aikana hänen luokseen tuli toinen mies, joka oli niin ikään menettänyt veljensä. Tämä mies sanoi Netanjahulle tietävänsä, ettei hän tulisi uskomaan häntä silloin, mutta vakuutti, ettei hänen sillä hetkellä tuntemansa kärsimys tulisi pysymään yhtä voimakkaana noissa nykyisissä tuskissa.
Mies oli kertonut, että sen jälkeen on elämää, on uusia ulottuvuuksia, uusi elämä ja uusia ilonaiheita. Iloa tulee vielä olemaan. Netanjahu myönsi tietävänsä, että tähän on juuri nyt vaikea uskoa, mutta särkymisestä ja murtumisesta ihminen nousee. Kaikkein suurimpana asiana, minkä hän halusi kertoa, oli se, ettei uhraus ollut turha. Ilman heitä ei olisi olemassaoloa, ja me olemme täällä sankarillisen ketjumme, näiden sankarien ansiota. Siksi näiden lasten vanhemmat ovat sankareita. Kivun, muistojen ja puutteen keskellä lapsilla on yksi asia, jonka he tietävät: heidän isänsä ovat niitä, jotka takaavat Israelin ikuisuuden. Lopuksi Netanjahu kysyi lapselta, haluaako tämä piirustuksen, ojensi tarjoamansa kuvan ja kehotti lasta pitämään siitä kiinni.
Israelin pääministeri Benjamin Netanjahu tapaa 78. itsenäisyyspäivän soihtujen sytyttäjät – Puheessa korostuu kansan kestävyys historiallisten uhkien edessä
 |
| Pääministeri Benjamin Netanjahu ja Israelin 78. itsenäisyyspäivän soihtujen sytyttäjät yhteisessä tapaamisessa. Juhlallisuuksiin valitut henkilöt edustavat kansakunnan kestävyyttä, sankaruutta ja moninaista yhteiskunnallista panosta historiallisten haasteiden keskellä. AI Kuva/chatgpt |
Israelin pääministeri Benjamin Netanjahu kohtasi järjestetyssä tapaamisessa 78. itsenäisyyspäivän juhlallisuuksiin valitut soihtujen sytyttäjät, tuoden esille kuluvan vuoden poikkeuksellisuuden ja kansakunnan selviytymisen historiallisten haasteiden keskellä. Pääministeri painotti puheessaan, että tämä itsenäisyyspäivä eroaa aiemmista, sillä se seuraa vuotta, jolloin historian kulkua on aktiivisesti haastettu. Hän muistutti läsnäolijoita siitä, ettei valtion perustaminen lopettanut juutalaiseen kansaan kohdistuvia hyökkäyksiä. Ne jatkuivat, mutta ratkaisevasti muuttunut tekijä on kyky torjua kyseiset hyökkäykset.
Netanjahu korosti, että joskus ajateltiin antisemitismin katoavan maailmasta holokaustin jälkeen, mutta näin ei ole käynyt. Se ei ole kadonnut sukupolvien saatossa, eikä sen odoteta häviävän. Puolustautumiskyvyn kehittyminen ilmentyi Israelin valtion, Israelin puolustusvoimien (IDF) sekä turvallisuusorganisaatioiden perustamisessa. Kansakunnan oli valtion lisäksi rakennettava myös talous, yliopistoja ja sairaaloita, jotka kaikki on saavutettu, mutta kokeet jatkuvat edelleen. Menneen vuoden aikana maa joutui Netanjahun mukaan kohtaamaan valtavan testin. Pääministeri totesi, että hieman yli vuosi sitten kävi ilmi Iranin valmistautuvan ydinaseiden rakentamiseen tarkoituksenaan Israelin tuhoaminen. Hän korosti voimakkaasti, ettei kyseessä ollut tyhjä puhe, ja että ilman toimintaa – jota hän kuvaili sanoin "leijonapennun tavoin ja leijonan karjaisulla" – seurauksena olisi ollut ydinaseiden valmistuminen ja juutalaisen kansan lopun alku.
Pääministeri huomautti, että Israel ei ole toimillaan muuttanut pelkästään Lähi-itää, vaan myös itsensä, tekemällä asioita, joita mikään muu valtio ei ollut edes uneksinut tekevänsä. Hän nosti esiin, kuinka sisäisten kiistojen keskellä saatettiin epäillä, onko kansalla riittävästi voimaa tähän, mutta vihollisten laskelmat osoittautuivat vääriksi. Voiman ja yhtenäisyyden osoituksena mainittiin ilmavoimien lentäjät, maahenkilöstö, Givati-prikaati ja koko kansakunta, joka nousi ylös ja taisteli. Tämä on antanut Netanjahun mukaan suurta toivoa, sillä vastaavaa ei ole koettu maailmanlaajuisella tasolla. Hän ilmaisi syvän kiitollisuutensa soihtujen sytyttäjille sydämensä pohjasta, osoittaen kiitoksensa myös Miri Regevile tämän sitoutumisesta haastavaan tehtävään vuosi toisensa jälkeen.
Tulevan itsenäisyyspäivän seremonian luvattiin heijastavan uudistumisen voimaa sekä sisältönsä että taiteellisen toteutuksensa kautta. Juhlallisuuksissa tullaan esittelemään Arrow-ohjuspuolustusjärjestelmä ja muita IDF:n sekä Israelin valtion turvallisuuskapasiteetteja eri aloilla. Tavoitteena on luoda vaikuttava tilaisuus, joka on kunniaksi koko valtiolle ja tarjoaa jokaiselle kansalaiselle mahdollisuuden kytkeytyä kansalliseen ylpeydenlähteeseen.
Tapaamisessa kuultiin myös useita soihtujen sytyttäjien henkilökohtaisia tarinoita. Ari Spitz, joka haavoittui hieman yli kaksi vuotta sitten Zeitounissa palvellessaan Givati-prikaatin Tzabar-pataljoonassa, kertoi olevansa pitkässä kuntoutusprosessissa. Nykyään hän on oikeustieteen opiskelija, jolla on paljon tulevaisuudensuunnitelmia. Pääministeri paljasti Arille, että nykyinen operaatio on nimetty hänen innoittamanaan.
Toinen osallistuja kertoi olleensa viimeisen 30 vuoden aikana mukana perustamassa yli 50 kyberturvallisuusalan startup-yritystä, jotka edustavat nykyään yli puolta maailmanlaajuisen kyberalan markkina-arvosta. Eräs nainen puolestaan jakoi kokemuksensa ruoan laittamisesta lukuisille alueella palveleville IDF:n sotilaille. Hän kertoi liikuttuneensa eniten ministeri Regevin soiton jälkeen saamistaan reaktioista logistiikkaupseereilta, jotka iloitsivat hänen puolestaan ja kutsuivat häntä "sotilaiden äidiksi".
Mukana oli myös henkilö, joka kertoi pelastaneensa ihmisiä epäoikeudenmukaisilta oikeusprosesseilta. Hän jatkaa edelleen aktiivista auttamistyötään muun muassa Israelin poliisissa, ZAKA-järjestössä ja pelastusyksiköissä, omistaen omien sanojensa mukaan puolet päivistään muiden auttamiselle. Puheenvuoron sai lisäksi henkilö, joka arvioi oman ryhmänsä panoksen israelilaiseen elokuvaan olevan merkittävä sekä kotimaassa että kansainvälisesti, erityisesti tänä vaikeana aikana.
Eräs toimija kertoi löytäneensä itsensä aktiivisesta ja hallitsevasta roolista tilannekeskuksessa. Pääministeri osoitti tunnustusta paikalla olleelle sankarittarelle, joka toimi komentajana tulilinjalla. Netanjahu kertoi nähneensä paikan päällä tämän toiminnan tulokset. Taistelukentällä kehitettiin uusia, laatikon ulkopuolisia taistelutaitoja, joiden avulla onnistuttiin pelastamaan lukuisia taistelijoita. Eräs osallistuja ilmaisi valtavan kiitollisuutensa siitä, että annettu lupaus hänen läheisensä palauttamisesta oli pidetty. Lopuksi todettiin suuren kunnian olevan olla osa tällaista ryhmää ja kuulla jokaisen henkilökohtainen tarina. Ryhmän koettiin edustavan koko Israelin kansaa ja valtiota äärimmäisen kauniilla ja kokonaisvaltaisella tavalla.
OneFamilyn perustaja Chantal Belzbergille Israel-palkinto: 25 vuotta kansallisen trauman hoitoa ja rohkeuden rakentamista
 |
| Israel-palkinnolla palkittu OneFamily-järjestön perustaja Chantal Belzberg kertoo ILTV:n uutispodcastissa vuosikymmenten työstään terrorismin uhrien parissa. Hän painottaa kansallisen toipumisen vaativan pitkäjänteisyyttä ja koko yhteiskunnan tukea sureville perheille. AI Kuva/chatgpt ( Kuva ei vastaa aitoja henkilöitä) |
ILTV:n uutispodcastissa toimitusjohtaja Hoffman isännöi lähestyvän Israelin itsenäisyyspäivän, Jom Ha'atzmautin, kunniaksi erikoislähetystä. Vieraana on OneFamily-järjestön perustaja ja nykyinen varapuheenjohtaja Chantal Belzberg, jolle on myönnetty arvostettu Israel-palkinto elämäntyöstä.
Kysyttäessä ensimmäisistä ajatuksista palkinnon myöntämisen hetkellä, Belzberg kertoo ajatelleensa välittömästi, ettei tunnustus kuulu hänelle, vaan niille tuhansille perheille, joista järjestö pitää huolta. Hän koki opetusministerin ja palkintokomitean päätöksen olevan kuin valtava halaus näille suurta tuskaa läpikäyville perheille. Palkinto oli osoitus siitä, että valtio pysähtyi hetkeksi kertomaan, että heidät nähdään ja heidän rinnallaan seistään heidän vaikealla hetkellään.
Elokuussa 25 vuotta täyttävä OneFamily on auttanut vuosien varrella vähintään 7 000 perhettä. Järjestö huolehtii terrorismin ja sodan uhreista kertomalla heille, etteivät he ole yksin ja että heitä tuetaan kädestä pitäen. Toiminta on vuosien myötä kehittynyt monitasoiseksi. Se alkoi taloudellisella avulla paikkaamalla valtion jättämiä aukkoja, mutta pian järjestö ymmärsi myös massiivisen henkisen tuen tarpeen. Nykyisin OneFamily tarjoaa lukuisia tukiryhmiä ja rakentaa yhteisöjä sureville vanhemmille, leskille, vanhempansa tai sisaruksensa menettäneille lapsille ja nuorille aikuisille, molemmat vanhempansa menettäneille sekä haavoittuneille. Järjestöllä on oma "rakazet", eräänlainen ammatillinen ystävä ja tukihenkilö, jolle voi soittaa milloin tahansa – kuin hätäkeskukseen ikään. Kokonaisuus muodostuu useista kerroksista: terapiasta, taloudellisen vakauden turvaamisesta ja tiiviistä tukiverkostosta, millaista ei juuri muualla maailmassa ole tarjolla.
Omistaessaan palkintonsa järjestön palvelemille perheille, Belzberg tuo esiin henkilöitä, jotka ovat vahvasti hänen mielessään juuri nyt. Hän ajattelee leskeä, jonka aviomies oli nauttimassa juhlaillallista vaimonsa syntymäpäivänä. Mies kuului vapaaehtoiseen turvallisuusryhmään, sai puhelun meneillään olevasta terrori-iskusta, lähti illalliselta eikä koskaan palannut. Nainen ei mennyt uudelleen naimisiin, ja hänen ainoa poikansa avioitui henkilön kanssa, jonka kanssa äiti ei tule toimeen. Belzberg ajattelee myös nuorta miestä, jonka koko perhe – vanhemmat, veli ja koira – tapettiin lokakuun 7. päivänä, vaikkei hän itse ollut tuolloin kibbutsilla. Mielessä on lisäksi poika, jonka isä surmattiin ja joka osallistui joka vuosi OneFamilyn leireille istuen aina Belzbergin vieressä. Poika kasvoi, liittyi armeijan huippuyksikköön ja menetti sodassa jalkansa. Hän ajattelee myös ilman vanhempia kasvavia sisaruksia, joille järjestö on järjestänyt juhlapyhiä, hanukkaa, purimia ja sapattikokoontumisia, ja joita on saatu seurata heidän valmistuessaan kouluista ja edetessään lääketieteellisiin opintoihin sekä huippuyksiköihin antaen näin takaisin maalleen.
Palatessaan vuoteen 2001 ja Sbarro-ravintolan pommi-iskuun, joka toimi innoittajana OneFamilyn perustamiselle, Belzberg muistelee elokuun 9. päivää. Intifada oli alkanut vuonna 2000, ja perhe oli muuttanut Israeliin vuonna 1992. Iskujen keskellä oli määrä juhlia heidän toisen tyttärensä, Michalin, bat mitsvaa suurella juhlalla elokuun lopussa. Iskun tapahduttua Jerusalemin keskustassa perheen luona vieraillut ja juhliin kutsuttu väki ilmoitti peruvansa osallistumisensa pelon vuoksi. Michal päätti yhdessä isänsä Marcin kanssa perua koko juhlan ja käyttää vieraiden lahjoittamat varat iskun uhrien auttamiseen. Tytär oletti kyseessä olevan vain normaali bat mitsva -hyväntekeväisyysprojekti, mutta isä tiesi siitä kasvavan jotain suurempaa.
Ensimmäinen askel oli rahan kerääminen juhlilta pois jääneiltä perheenjäseniltä, mutta aluksi rahaa ei juurikaan käytetty. Sen sijaan järjestön perustajat vierailivat perheiden luona, kuuntelivat ja olivat aidosti läsnä. Iskujen ja myöhemmin Yhdysvaltojen syyskuun 11. päivän terroritekojen myötä avun tarve kasvoi. Kaikkein tärkeintä uhreille oli kuulla, että heidän rinnallaan seistään ja että maailman juutalaiset tukevat heitä. Ennen sosiaalista mediaa ihmiset tunsivat olonsa hyvin yksinäisiksi tapahtumien keskellä, ja OneFamily vastasi tähän yhdistämällä heitä toisiinsa järjestämällä suuria kokoontumisia, kuten tuhannen hengen hanukkajuhlia.
Organisaation kehittyessä ensimmäisen vuoden aikana huomattiin nopeasti, että huomio on kiinnitettävä yksilöiden sijasta koko perheeseen yhtenäisenä kokonaisuutena. Perustettiin nuoriso-osasto, sitten nuorten aikuisten osasto 18 vuotta täyttäneille, ja myöhemmin omat osastonsa molemmat vanhempansa menettäneille sekä haavoittuneille. Lokakuun 7. päivän iskujen jälkeen tarve kasvoi valtavasti massiivisten lukumäärien vuoksi. Mukaan lisättiin uusia tukiryhmiä isovanhemmille, leskien vanhemmille, yksin jääneille sisaruksille ja jopa 40 sellaiselle kaksoselle, jotka menettivät toisen puolikkaansa, sekä kahdelle kolmoselle. Myös useampia perheenjäseniä menettäneille, kuten useita lapsia menettäneille vanhemmille tai lukuisia lapsenlapsia menettäneille isovanhemmille, perustettiin omat ryhmänsä.
Belzberg jakaa ohjelmassa myös selviytymistarinan 18-vuotiaasta nuorukaisesta, joka menetti näkönsä ja kuulonsa linja-autopommi-iskussa. OneFamily auttoi häntä aktiivisesti vuosien ajan. Nuorukainen ei aluksi pystynyt kommunikoimaan edes vanhempiensa kanssa, mikä oli sydäntäsärkevää seurattavaa. Ajan myötä hänen tilansa ja kommunikaationsa paranivat. Hän meni naimisiin sairaalassa hänestä huolehtineen, vaihtoehtohoitoja antaneen naisen kanssa, ja he saivat lapsia. Järjestö lähetti kansallisen palveluksen tyttöjä auttamaan perhettä lastenhoidossa, ja nykyään mies elää tuotteliasta elämää.
Nyky-Israelissa usein toistettavan "resilienssi"-sanan Belzberg määrittelee fyysisen tai henkisen voiman sijasta rohkeudeksi. Se on kykyä herätä aamulla valtavan kivun kanssa, nousta sängystä ja yrittää selvitä päivästä tietäen, ettei vallitsevaa todellisuutta voida enää koskaan korjata ennalleen. Se on aitoa rohkeutta.
Kansallisen trauman purkamisesta puhuttaessa Belzberg kuvailee tarkasti, kuinka esimerkiksi lapsensa menettäneet vanhemmat paranevat eri tahtiin, mikä saattaa johtaa pahimmillaan välirikkoon ja vieraantumiseen. Toisinaan vanhemmat keskittyvät vain menetettyyn lapseen tehden hänestä eräänlaisen pyhäkön olohuoneeseen, jättävät työnsä ja antavat elämänsä murentua, jolloin muut lapset menettävät sisaruksensa lisäksi myös vanhempansa. Tämän vuoksi järjestön on tehtävä töitä koko perheen dynamiikan ja ihmissuhteiden ylläpitämiseksi. Leskien on yhtäkkiä kannettava vastuu kaikesta siitä, minkä puolisot aiemmin jakoivat, jolloin OneFamilyn lähettämät apukädet tarjoavat elintärkeän hengähdystauon. Molemmat vanhempansa menettäneet lapset ovat kuin ilmapalloja, joilta on katkaistu naru – heiltä puuttuu kokonaan ankkuri. Tämä korostuu jokaisessa juhlassa, elämän virstanpylväässä ja arjen hetkessä, kuten silloin, kun vain muiden lasten isovanhemmat hakevat näitä päiväkodista.
Yhteisön pitkäaikaiset vaikutukset ovat valtavat. Belzberg arvioi, että yli 7 000 autetun perheen myötä terrorismin ja trauman vaikutukset koskettavat kymmeniä tai satoja tuhansia ihmisiä Israelissa. Tämän ylittämiseen kuluu vielä monia vuosia. Se vaatii yhteiskunnalta valtavasti sitoutumista, kärsivällisyyttä ja resursseja, sillä kyse ei ole vain surevista ja haavoittuneista, vaan myös reserviläisten perheistä ja evakkoon joutuneista. Vaikutukset leviävät yhteiskunnassa monina samankeskisinä kehänä.
Kysyttäessä, miten hän itse kantaa kaikkea kohtaamaansa surua ja jatkaa työtään päivästä toiseen yli 20 vuoden ajan, Belzberg kertoo yrittävänsä olla vahva perheiden edessä. Nämä samat perheet antavat hänelle hänen voimansa osoittamalla poikkeuksellista urheutta, rohkeutta ja rehellisyyttä. He yrittävät valtavasti jatkaa elämää, rakentaa ja rakastaa kivun rinnalla, sillä kipu ei katoa. Työ on muuttanut häntä itseään syvästi; hän toteaa, ettei jatkuvalle tuskalle voi koskaan tulla välinpitämättömäksi. Samalla tieto siitä, että voi tehdä jotain äärimmäisen merkityksellistä ja auttaa aidosti, auttaa jaksamaan.
Belzberg näkee OneFamilyn ankkurina myös itselleen. Hän antaa tunnustusta järjestön rohkealle ja omistautuneelle henkilökunnalle sekä aviomiehelleen Marcille, jolle hän kokee Israel-palkinnon todellisuudessa kuuluvan. Marc on Kanadan kansalainen, joka ei ole 34 maassa asutun vuoden jälkeenkään hankkinut Israelin kansalaisuutta, vaikka hoitaa järjestön merkittävimmän varainkeruun. Belzberg itse toimi toimitusjohtajana 20 vuoden ajan hoitaen kaikki yksityiskohdat täysin ilman palkkaa, sillä hänen mielestään varainkeruuta ei tehty hänen oman palkkansa maksamiseksi.
Katsoessaan tulevaisuuteen Belzberg toteaa tärkeimmäksi opiksi sen, että pitkäaikainen toipuminen vaatii aikaa. Israelin on edettävä hitaasti ja kärsivällisesti, henkilö kerrallaan, varmistaen, ettei ketään jätetä yksin eikä ketään unohdeta. Järjestö pyrkii estämään ihmisten elämän murentumisen ja näyttämään esimerkiksi nuorten leskien uudelleen avioitumisen kautta, että elämä voi jatkua tragedian rinnalla. Viimeisenä viestinään terrorismin ja sodan koskettamille perheille Belzberg korostaa: he eivät ole yksin, apu ei ole katoamassa, ja heidän rinnallaan kuljetaan heidän omaan tahtiinsa juuri niin kauan kuin on tarpeen.
Kirjoittaja: Aksu
Lähde: https://www.youtube.com/watch?v=zpdgljKkbVc
https://www.youtube.com/watch?v=caeUHGQHU5w ,
https://www.youtube.com/watch?v=-dB2ptiRllo
Julkaisija: IsraeliPM, ILTV Israel News
Päivämäärä: 19. huhtikuuta 2026
Operaatiokeskus/Aksu
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti