 |
| Yhdysvaltojen ja Euroopan suhteet ovat kireytymässä Donald Trumpin vaatiessa Euroopan liittolaisilta aktiivisempaa roolia muun muassa Hormuzinsalmen kriisissä, samalla kun huoli Naton tulevaisuudesta ja Euroopan unionin omasta turvallisuuspolitiikasta syvenee. AI Kuva/Grok Image |
Yhdysvaltain presidentti Donald Trump on äskettäisessä kansakunnalle pitämässään puheessa käsitellyt sotaa Iranissa. Puheen keskeisin ja huomiota herättävin osuus koski Hormuzinsalmen tilannetta.
Trump esitti, että Yhdysvallat ei juurikaan käytä Hormuzinsalmea, ja siksi on Yhdysvaltain liittolaisten vastuulla ottaa johtorooli salmen avaamisessa. Hän lisäsi, että liittolaiset voisivat tehdä tämän helposti. Tämä lausunto ei kuitenkaan vastaa todellisuutta. Jos Yhdysvallat, jolla presidentti Trumpin omien, jatkuvasti toistamien sanojen mukaan on maailman kehittynein armeija, ei kykene yksin avaamaan salmea, on epäloogista pitää tehtävää helppona kenellekään muulle. Hormuzinsalmea ei tällä hetkellä estä ainoastaan iranilaisten laivastojen aluksista koostuva saarto, vaan merimiinojen lisäksi pääasiallinen uhka koostuu maalta laukaistavista ohjuksista, drooneista ja pommeista. Salmen avaaminen voimakeinoin ilman Iranin suostumusta vaatisi massiivisen maahyökkäyksen Iranin maaperälle. Tähän operaatioon ei löydy vapaaehtoisia, ei edes Yhdysvalloista.
Ranskassa useat uudet, Kansallinen liittouma -puoluetta (National Rally) edustavat pormestarit ovat poistaneet Euroopan unionin liput hallintorakennuksista ja korvanneet ne ylimääräisillä Ranskan trikoloreilla. Tämä on herättänyt voimakkaan vastareaktion. Ranskan ministeri Jean-Noël Barrot julkaisi lausunnon, jossa hän kuvaili EU-lippujen poistamista petokseksi sitä kohtaan, keitä he ovat. Barrot totesi, että Ranska halusi Euroopan unionin varmistamaan rauhan, säilyttämään itsenäisyyden imperiumien kasvavan paineen edessä ja vahvistamaan omaa maailmankuvaansa. Barrot teki vertauksen, jonka mukaan kansallinen identiteetti ei liukene eurooppalaiseen identiteettiin, aivan kuten paikalliset identiteetit eivät katoa kansallisen identiteetin taakse. Tällaiset lausunnot selittävät osaltaan, miksi yhä useammat ihmiset Euroopassa etsivät poliittisia vaihtoehtoja valtavirran ulkopuolelta, mikä tulee usein valtavirran edustajille yllätyksenä.
Financial Timesin mukaan presidentti Trump on uhannut keskeyttää aseistuksen toimittamisen Ukrainaan PEARL-ohjelman kautta, elleivät Euroopan liittolaiset liity operaatioon Hormuzinsalmen avaamiseksi. Hormuzinsalmi toimii tässä yhteydessä vipuvartena. Koska yksikään valtio ei kykene helposti avaamaan salmea, Trumpin vaatimusten todellinen syy liittyy Naton komentoketjuun ja sisäiseen järjestykseen. Yhdysvallat on aina ollut Naton komentoketjun huipulla. Aiemmin tämä asema voitiin säilyttää diplomatian keinoin, sillä Yhdysvaltain ja Euroopan edut olivat pitkälti yhteneväiset. Nyt nämä edut ovat kuitenkin erkaantumassa toisistaan muun muassa Ukrainan, Venäjän, Indopasifisen alueen ja Kiinan suhteen. Diplomatian osoittautuessa riittämättömäksi, Yhdysvallat käyttää Hormuzinsalmen kaltaisia kysymyksiä painostaakseen liittolaisiaan yhteiseen linjaan. Vaikka Trump ja Marco Rubio ovat vihjailleet Yhdysvaltain saattavan arvioida uudelleen Nato-jäsenyytensä, Yhdysvaltojen todellinen eroaminen liittoumasta on epätodennäköistä. Eroaminen pakottaisi Yhdysvallat neuvottelemaan kalliisti oikeuksista pitää sotilastukikohtia eri maiden alueilla, puhumattakaan poliittisista kustannuksista. Yhdysvallat käyttää omaa asemaansa Natossa ja Euroopan Venäjä-huolia vipuvartena saadakseen kaikki osapuolet omien tavoitteidensa taakse.
Presidentti Trump on kuvannut Natoa "paperitiikeriksi" ja ilmoittanut jäsenyyden uudelleenharkinnan olevan enemmän kuin vain pohdintaa. Trump totesi, ettei hän ole koskaan vakuuttunut Natosta ja että myös Vladimir Putin tietää liittouman olevan paperitiikeri. Lisäksi Trump on kritisoinut Yhdistyneen kuningaskunnan pääministeriä Keir Starmeria tämän kieltäytymisestä liittyä Yhdysvaltain ja Israelin sotaan Irania vastaan, vihjaten samalla, ettei Britannian kuninkaallinen laivasto ole tehtävien tasalla. Vladimir Putinin mainitseminen samassa yhteydessä Naton kutsumisen paperitiikeriksi kanssa on tarkoituksellinen liike, jolla pyritään painostamaan Euroopan Nato-liittolaisia kuuntelemaan Yhdysvaltoja tarkemmin.
Euroopassa tällainen puhe on aiheuttanut vakavaa huolta. Eräs eurooppalainen diplomaatti totesi nimettömänä, että Nato on lamaantunut eikä kykene edes pitämään kokouksia. EU-virkamies lisäsi, että on täysin selvää Naton olevan jo hajoamassa, ja vaati Eurooppaa vahvistamaan kiireellisesti omaa puolustustaan odottamatta liittouman täydellistä kuolemaa. Euroopan unionilla on aina ollut taloudellinen ja poliittinen ulottuvuus, mutta turvallisuuspolitiikassa se on tukeutunut Natoon. Nykyiset erimielisyydet Donald Trumpin kanssa luovat otolliset olosuhteet niille eurooppalaisille tahoille, jotka vaativat EU:n roolin vahvistamista turvallisuussektorilla.
Bulgaria on pyytänyt Euroopan unionilta tukea torjuakseen Venäjän sekaantumisen myöhemmin tässä kuussa järjestettäviin vaaleihinsa. Politico-lehden tarkasteleman kirjeenvaihdon mukaan Sofia on pyytänyt EU:ta aktivoimaan digitaalipalvelusäädöksen (Digital Services Act) mukaisen nopean toiminnan mekanismin. Tämän puitteissa EU istuisi alas suurten sosiaalisen median alustojen, kuten Metan, Googlen ja TikTokin kanssa, tunnistaakseen ja pysäyttääkseen disinformaatiokampanjat niiden tapahtuessa. Euroopan komissio on vahvistanut käynnistäneensä tämän prosessin.
Lopuksi, Euroopan unioni haluaa Unkarin seuraavan johtajan tukevan Ukrainaa, mutta tämä toive kohtaa suuria esteitä. Unionin ongelma Budapestin kanssa on syvempi kuin pelkkä Viktor Orbán. Orbánin tärkeimmän vaalikilpailijan on myös mukauduttava äänestäjäkunnan syvään ukrainalaisvastaiseen mielialaan. Kilpailija on käytännössä vain erilainen versio Viktor Orbánista, joten nykyisestä linjasta pitävät äänestäjät löytävät helposti samankaltaisia piirteitä myös haastajasta.
Toimituksen lisäys: Realpolitiikan paluu, Yhdysvaltain strateginen suunnanmuutos ja Euroopan diplomaattinen umpikuja
 |
| Geopoliittinen mannerlaattojen siirtymä on käynnissä. Yhdysvaltojen keskittyessä yhä vahvemmin omiin kansallisiin intresseihinsä ja Tyynenmeren alueen turvallisuuteen, Eurooppa on heräämässä reaalipolitiikan kylmään todellisuuteen, jossa perinteiset liittoumat ja diplomaattiset julistukset punnitaan uudelleen suurvaltojen etujen ristipaineessa. Ai kuva/https://raphael.app/fi |
Analyytikko Sebastian Sasin esittämät lausunnot ovat sanavalinnoiltaan varsin äärimmäisiä, ja on syytä huomioida, että hän pohjaa analyysinsä pitkälti vahvasti vasemmalle kallellaan olevien medioiden lähteisiin.
Tämä värittää hänen tilannekuvaansa merkittävästi. On kiistämätön tosiasia, että Yhdysvalloilla on hallussaan huippulaadukas, moderni ja taistelukentillä testattu aseteknologia, joka todella toimii. Hormuzinsalmen kysymyksessä ei kuitenkaan ole kyse Yhdysvaltain sotilaallisesta kyvyttömyydestä, vaan selkeästä strategisesta valinnasta. Yhdysvalloilla on aito halu ja tarve saada liittoutuman jäsenet ymmärtämään raaka todellisuus: liittolaisilla – erityisesti Aasian mailla, jonne suurin osa salmen läpi kulkevasta öljystä suuntautuu – on huomattavasti enemmän menetettävää, mikäli kauppareitti pysyy suljettuna. Yhdysvallat on energiaomavarainen, eikä sen intresseissä ole enää toimia maailmanpoliisin roolissa muiden talouksien turvaamiseksi ilman vastavuoroisuutta.
Kun tarkastellaan syvällisemmin ulkoministeri Marco Rubion ja presidentti Donald Trumpin puheita ja linjauksia, on selvää, että Yhdysvallat tulee vetämään joukkojaan pois Nato-maista. Tähän on yksinkertainen syy: amerikkalaisilla ei ole enää strategista tarvetta ylläpitää massiivista läsnäoloa Euroopassa. Samalla on syytä tarkastella turvallisuussopimusten todellista luonnetta. Kahdenväliset DCA-sopimukset (Defense Cooperation Agreement) ovat kokonaisuudessaan huomattavasti pragmaattisempia ja tehokkaampia kuin Naton omat artiklat. Naton artiklat eivät itsessään sido jäsenmaita automaattiseen sotilaalliseen toimintaan; hyökkäyksen kohteeksi joutuneen maan auttaminen on viime kädessä valinnainen toimi, ei ehdoton pakko, ja avun muoto on jokaisen jäsenmaan itse päätettävissä. Jos tai kun Yhdysvallat vetäytyy Naton rakenteista, se merkitsee maalle välitöntä ja massiivista rahallista säästöä. Nämä vapautuvat resurssit Yhdysvallat voi suoraan sijoittaa oman maansa kehitykseen sekä Tyynenmeren alueelle, missä akuutti geopoliittinen ja sotilaallinen vaikutuksen tarve on aito ja alati kasvava.
Mitä tulee Ukrainan ja Venäjän väliseen konfliktiin, neuvotteluasetelma etenee juuri siten, kuin presidentti Trump on jo hyvissä ajoin ennen toisen virkakautensa alkamista linjannut. Hänen strategiansa perustuu kovan paineen luomiseen: hän kiristää ja painostaa kumpaakin osapuolta yhtäaikaisesti pakottaakseen heidät neuvottelupöytään. Sas unohtaa analyysissään tämän Trumpin täysin avoimesti kommunikoiman "diilintekijän" taktiikan täydellisesti.
Samaan aikaan Eurooppa hämmentää tätä geopoliittista soppaa omilla ristiriitaisilla toimillaan. Eurooppalaiset johtajat uhoavat julkisesti ja toistavat lupauksiaan siitä, että tukea annetaan "niin kauan kuin se on tarpeellista". Tässä kuorossa myös Suomen oma presidentti Alexander Stubb – jota kotoisasti joskus myös töyhtöhyypäksi tituleerataan – puhuu Ukrainan sodasta kuin se olisi hänen omansa, ja muistuttaa samalla, että meillä on takanamme miljoonan sotilaan reservi.
Tämä herättääkin erittäin oleellisen kysymyksen: olipa Venäjästä ja sen toimista mitä mieltä tahansa, miksi Eurooppa ei kykene tekemään Venäjän suuntaan sitä samaa, mitä he itse kovaäänisesti vaativat ratkaisuksi Iranin suhteen – eli diplomatiaa? Karu totuus on, että Eurooppa ei tällä hetkellä pysty siihen. Euroopan unionin ja sen jäsenmaiden huipulta puuttuvat todelliset, raskaansarjan diplomaatit; henkilöt, joilla olisi kyky, rohkeus ja objektiivisuus nähdä molempien konfliktin osapuolien syvät huolet ja toiveet.
Naton laajeneminen itään on ollut jo pitkään aito ja todellinen turvallisuuspoliittinen huoli, jota Euroopassa ei ole haluttu tai uskallettu julkisesti myöntää. On totta kai jalo ja kaunis tavoite kuvitteellisessa onnen maailmassa, että jokainen itsenäinen maa saa täysin vapaasti ja ilman ulkoista painetta päättää omat asiansa ja omat liittoutumatoimensa. Reaalipolitiikan kylmä todellisuus on kuitenkin toinen: jokainen suurvalta – oli kyseessä sitten Yhdysvallat, Venäjä tai Kiina – puuttuu aina ja vääjäämättä asioihin ja alueisiin, joiden se katsoo haittaavan tai uhkaavan omaa kansallista turvallisuuttaan. Tämä on suurvaltapolitiikan peruslaki, jonka sivuuttaminen on johtanut nykyiseen diplomaattiseen umpikujaan.
Kirjoittaja Aksu
Lähde: Sebastian Sas, Toimituksellinen lisäys ja geopoliittinen analyysi
https://www.youtube.com/watch?v=SoQ5ATW3G4YPäivämäärä: 2.4 2026
Operaatiokeskus/Aksu
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti