 |
| Yhdysvaltojen ja Venäjän mahdolliset uudet kahdenväliset turvallisuusjärjestelyt herättävät syvää huolta Euroopan pääkaupungeissa. EU-johtajien keskuudessa pelätään, että siirtyminen moninapaiseen maailmanjärjestykseen uhkaa ohittaa maanosan vakiintuneen turvallisuusarkkitehtuurin ja puskurivaltioiden aseman. AI Kuva/Grok Image |
Sebastian Sas avaa uusimman katsauksensa toivottamalla katsojat tervetulleiksi ja siirtymällä suoraan Euroopan turvallisuusarkkitehtuuriin. Hän viittaa vanhaan sanontaan, jonka mukaan kaikki tiet vievät Roomaan. Sasin mukaan tämä pitää paikkansa, mutta Ukrainan sodan kohdalla kaikki tiet näyttävät vievän uuteen turvallisuusarkkitehtuuriin Euroopassa.
Yhdysvaltain tulevan presidentin Donald Trumpin ilmoitettua juuri edellisenä päivänä "suuresta ja kauniista" sopimuksesta Vladimir Putinin kanssa – jonka yksityiskohtia ei vielä tiedetä – Euroopan reaktio seurasi lähes välittömästi. Kyseessä on virallinen reaktio, sillä se on peräisin Kaja Kallakselta. Sas pohtii retorisesti, oliko Kallaksen reaktio kiitollinen siitä, että Trump saavutti sopimuksen "Kremlin Batmanin" kanssa, mihin eurooppalaiset itse eivät pystyneet. Vastaus on Sasin mukaan luonnollisesti kieltävä.
Financial Times on Sasin mukaan kuvittanut täydellisesti sen, mitä eurooppalaiset yleisesti ajattelevat. Lehden otsikon mukaan Eurooppa on huolestunut Yhdysvaltojen suunnitelmista turvallisuussopimuksesta Venäjän kanssa, ja eurooppalaiset virkamiehet pelkäävät Washingtonin mahdollisesti solmivan Moskovan kanssa sopimuksia, jotka heikentävät Natoa ja palauttavat Venäjän etupiirin. Sas kiinnittää huomiota erityisesti mainintaan Venäjän etupiirin palauttamisesta. Hän painottaa, ettei Yhdysvallat voi eikä aio palauttaa kenenkään etupiiriä, koska se ei ole sen suorien intressien mukaista. Sasin mukaan kyse on pikemminkin siitä, että Yhdysvallat vihdoin hyväksyy Venäjän etupiirin. Eurooppa ei ole tätä hyväksynyt. Sas toteaa, että pitkään ajateltiin Venäjän olevan liian heikko suojelemaan etupiiriään. Sasin mukaan Yhdysvaltojen toiminnassa on kyse siitä, että se alkaa vihdoin tunnustaa moninapaisuuden. Maailmassa on kolme valtakeskittymää: Kiina, Venäjä ja Yhdysvallat. Eurooppa ei ole näiden joukossa, ja se on Sasin mukaan pisimmän aikaa yrittänyt tunkeutua Venäjän etupiiriin poliittisesti, taloudellisesti ja muilla tavoin. Kyse ei siis ole etupiirin palauttamisesta, sillä se on aina ollut olemassa. Sasin mukaan kuviteltiin vain, etteivät venäläiset reagoisi etupiiriinsä puuttumiseen. Avainsana on hyväksyminen, ei palauttaminen.
Seuraavaksi Sas nostaa esiin Politicon artikkelin, joka sisältää Kaja Kallaksen lausuntoja. Artikkelissa varoitetaan, ettei Trumpin "suuri ja kaunis" Euroopan turvallisuussuunnitelma vakuuta Eurooppaa. Pääkaupungeissa pelätään, että Yhdysvaltojen pyrkimys uudistaa maanosan turvallisuusjärjestelyjä voisi sulkea pois liittolaiset – Sas korjaa leikillisesti sanan "vasallit" liittolaisiksi – ja suosia Venäjää. Sas pitää tätä järjenvastaisena. Hänen mukaansa eurooppalaiset pelkäävät, että suunnitelma voisi sulkea ulkopuolelle Euroopan maat. Sas korostaa, ettei tämä ole mahdollista, koska kukaan ei ole jättämässä Natoa. Riippumatta siitä, millaisen sopimuksen Trump on tehnyt tai tekee Putinin kanssa, kyse ei ole Nato-maiden poissulkemisesta. Nato pysyy siellä missä se on, eikä yksikään maa eroa siitä. Sasin mukaan todellinen pelko, jota ei haluta sanoa ääneen, on se, että Euroopan unioni saattaa menettää mahdollisuutensa tulla merkittäväksi toimijaksi. Tämä on täysin eri asia kuin Nato-liittolaisten poissulkeminen, sillä juuri Nato takaa Euroopan turvallisuuden. Sas toivoo rehellisyyttä omien pelkojen ja halujen suhteen, sillä Nato-jäsenyyksistä ei olla luopumassa.
Sas siirtyy tarkastelemaan suoraan Kaja Kallaksen lausuntoa. Kallas totesi vastauksena Yhdysvaltojen suunnitelmaan, että Euroopalla on jo turvallisuusarkkitehtuuri paikallaan, ja sekä Natolla että Euroopan unionilla on siinä omat roolinsa. Sas keskeyttää lausunnon käsittelyn todetakseen, että vaikka EU ja Nato pelaavat osansa, on ymmärrettävä, missä ominaisuudessa tämä tapahtuu. Euroopan unioni on mukana politiikan ja talouden kautta, mutta todellisten takeiden osalta vain yksi instituutio takaa kenenkään turvallisuuden Euroopassa, ja se on Nato, eli Yhdysvallat. Sasin mukaan tämä tiedetään siksi, että Yhdysvallat on ainoa, jolla on kovaa valtaa. Eurooppalaisilla ei ole kovaa valtaa. Sas havainnollistaa tätä toteamalla, että jos minkä tahansa eurooppalaisen armeijan sijoittaisi stadionille, se ei täyttyisi reunojaan myöten. Siksi on selvää, että Yhdysvallat todellisuudessa takaa Naton eurooppalaisten jäsenten turvallisuuden. Sas huomauttaa, että Kallaksen lausunnon muotoilu asettaa EU:n ja Naton samalle viivalle, mitä ne eivät ole.
Kallaksen lausunto jatkuu toteamuksella, että Ukraina on integroitava tähän arkkitehtuuriin. Ongelmana hänen mukaansa pysyy se, että Venäjä rikkoo jatkuvasti sopimuksia, jotka ovat sen perustana, eikä Putinilla ole veto-oikeutta Euroopan turvallisuuteen. Kallas siis esittää, että Euroopalla on jo turvallisuusarkkitehtuuri, johon Ukraina vain pyritään integroimaan. Sasin mukaan juuri tässä piilee ongelma. Euroopan turvallisuusarkkitehtuuri perustuu pohjimmiltaan kolmeen elementtiin. Ensimmäinen on Nato ja transatlanttinen suhde. Toinen pilari on Venäjän ydinasevoima ja armeija. Venäjällä ei ole valtavia sotilasliittoumia, mutta se ei Sasin mukaan tarvitse niitä, sillä sillä on 6 000 ydinasetta ja se on maailman suurin maa. Kolmas elementti ovat olleet puskurivyöhykkeet ja puskurivaltiot, kuten Suomi ja Ukraina aiemmin olivat. Ne olivat teknisesti puolueettomia maita liittoumien ulkopuolella, mikä piti Venäjän ja Naton etäällä toisistaan. Sas painottaa, että integroimalla Ukraina tähän turvallisuusarkkitehtuuriin, syntyy suora raja Venäjän kanssa. Kallaksen puhuessa olemassa olevan arkkitehtuurin hyödyntämisestä, Ukrainan integroiminen luo todellisuudessa täysin uuden turvallisuusarkkitehtuurin, koska vanha ei voi enää olla olemassa puskurivaltioiden kadottua. Suomi on liittynyt Natoon, ja jos Ukraina liittyisi Natoon tai Euroopan unioniin, tilanne muuttuisi täysin. Entinen järjestely takasi rauhan, koska suoraa kontaktia Naton ja Venäjän välillä ei ollut. Naton laajentumisen myötä ollaan nyt aivan viimeisen maan, Ukrainan, kohdalla. Sas pitää hämmästyttävänä, miten monimutkainen argumentti yksinkertaistetaan pisteeseen, jossa se menettää kaiken merkityksensä.
Sas siirtyy Trumpin vävyn ja lähettilään Jared Kushnerin antamaan lausuntoon. Kushner totesi tavoitteena olevan kehittää käytännön järjestelyjä, jotka huomioivat kaikkien osapuolten turvallisuushuolet, vähentävät tulevien konfliktien riskiä ja luovat vakaamman ja ennakoitavamman turvallisuusympäristön. Sas kertoo lukeneensa lausuntoa useasti rivien välistä ja päättelevänsä sen tarkoittavan de-eskalaatiota ja puskurivyöhykkeitä, erityisesti Ukrainaa. Sas spekuloi Trumpin saattavan olla valmis ilmoittamaan virallisesti, ettei Ukraina liity Natoon. Aiemmin on kuultu epävirallisia lausuntoja, kuten varapresidentti J.D. Vancen äskettäinen kommentti siitä, ettei Ukrainan pitäisi liittyä Natoon. Varapresidentin mielipide ei ole virallinen linja, mutta Trumpin puhuessa sopimuksesta Putinin kanssa kyse on virallisesta politiikasta. Sasin mukaan Kushnerin mainitsema tulevien konfliktien riskin vähentäminen vaatii pienen askeleen taaksepäin. Euroopassa jokainen askel taaksepäin näyttää tappiolta, vaikka kyse olisi vain todellisuuden hyväksymisestä ja tunnustamisesta. Euroopan johtajat, kuten Kallas, ovat huolissaan Euroopan turvallisuudesta, mutta heiltä jää huomaamatta, että myös venäläisillä on omat turvallisuushuolensa. Eurooppa ja Venäjä ovat naapureita, joten toisen turvallisuus vaikuttaa toiseen. Sas muistuttaa jakamattoman turvallisuuden periaatteesta, jonka mukaan yksikään maa ei voi parantaa omaa turvallisuuttaan toisten kustannuksella. Tästä Gorbatšov ja Yhdysvallat aikoinaan sopivat: Nato ei laajenisi tuumaakaan itään. Sopimuksen tarkoituksena oli, ettei Nato tunkeutuisi Venäjän turvallisuusalueelle. Reaalimaailmassa tapahtui kuitenkin toisin.
Seuraavaksi Sas nostaa esiin Naton pääsihteerin Mark Rutten ajatukset. Rutte ei usko Ukrainan sodan päättyvän kummankaan osapuolen voittoon. Hän pitää voittoa hyvin epätodennäköisenä ja huomauttaa, että tällaiset sodat päättyvät aina rauhansopimukseen, joka on usein jonkinlainen kompromissi. Sas arvelee jonkun Trumpin hallinnosta puhuneen Ruttelle, sillä tämä on ensimmäinen kerta, kun Rutte puhuu kompromissista. Aiemmin tällainen sanasto ei kuulunut Rutten sanavarastoon, vaan puhe on ollut aina siitä, miten Putinilla ei ole veto-oikeutta ja miten asioita vain sanellaan. Sas pohtii, tietääkö Rutte jo, millainen Trumpin ja Putinin välinen sopimus on. Rutte korosti myös, että Euroopan on pysyttävä valppaana Venäjän aggression mahdollisuuden suhteen sodan päättymisen jälkeenkin. Rutten mukaan Venäjän uhka ei ilmene suoraan rajalla nyt, koska sotilaat ovat työllistettyjä Ukrainassa, mutta sodan päätyttyä valtava armeija ei ole siellä vain olemassaolon vuoksi. Sas toteaa ennustaneensa tämän jo kolme vuotta sitten: sodan jälkeenkin Euroopassa säilytetään ajatusmalli siitä, että Venäjä on edelleen uhka ja valppautta on jatkettava. Tämä ajattelu tulee sanelemaan politiikkaa taloudessa, sosiaalisella sektorilla ja verkkoympäristössä, koska se on yksinkertaisesti kätevää. Sas huomauttaa Rutten yrittävän löytää perustelun Venäjän suurelle armeijalle. Sasin mukaan syy on yksinkertainen eikä liity nykypäivään. Neuvostoliiton romahdettua vastakkain olivat Nato ja Venäjä. Naton jäsenmaiden yhdistetyt asevoimat muodostavat suuren kokonaisuuden. Venäjällä puolestaan ei ole valtavia liittoumia; sillä ei ole liittoumaa esimerkiksi Kiinan kanssa. Venäjä voi luottaa vain itseensä, ja siksi sillä on valtava armeija. Sitä ei ole rakennettu Ukrainan sodan alettua, vaan sellainen on ollut olemassa jo pitkään.
Lopuksi Sas käsittelee Ukrainan entisen ulkoministerin Dmytro Kuleban haastattelua. Kulebalta kysyttiin, oliko vuonna 2022 olemassa todellinen mahdollisuus rauhansopimukseen Ukrainan ja Venäjän välillä. Kuleba vastasi kieltävästi. Hänen mukaansa yleisö etsii aina syyllistä vaikeassa tilanteessa, mutta objektiivisesti katsottuna hän ei näe hetkeä, jolloin Putin olisi ollut valmis lopettamaan sodan. Sas ei halua väitellä asiasta, jota ei voida todistaa suuntaan tai toiseen, mutta hän huomauttaa erään asian: jos jollekin asialle ei anna mahdollisuutta, ei voi koskaan tietää, mihin se olisi johtanut. Tiedossa kuitenkin on, mitä vuonna 2022 oli pöydällä. Sasin mukaan tuolloin tarjolla oli sodan lopettaminen ilman minkäänlaisia aluemyönnytyksiä Ukrainan puolelta. Riippumatta siitä, mikä lopputulos lopulta olisi ollut, tarjolla ollut sopimus oli paljon parempi kuin se, mikä on tarjolla tänään. Kuleba myönsi lausunnossaan elämän Ukrainassa olevan tällä hetkellä erittäin vaikeaa, mikä Sasin mukaan osaltaan selittää hänen vastauksensa. Jos Kuleba myöntäisi, että rauhalle oli todellinen mahdollisuus ja sopimus oli lähellä, se ei Sasin mukaan saisi hyvää vastaanottoa Ukrainassa huomioiden nykyisen vaikean tilanteen. Siksi kaikkien Kulebasta aina Brysseliin saakka on todettava, ettei todellista mahdollisuutta rauhaan ollut. Muunlaisen näkemyksen esittäminen johtaisi kysymyksiin siitä, miksi paljon parempaa sopimusta ei tutkittu sen sijaan, että menetettiin huomattava osa Ukrainan alueista. Sas päättää katsauksensa tähän pohdintaan, toivottaa katsojille hyvää lauantaita ja pyytää jättämään kommentteja.
Kirjoittaja Aksu
julkaisija: Sebastian Sas
Päivämäärä: 2026-11-07
Operaatiokeskus/Aksu
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti