 |
| Yhdysvaltain ulkoministeri ja kansallinen turvallisuusneuvonantaja Marco Rubio puhui Federalist Societyn vuoden 2026 kansallisessa lakimieskokouksessa, jossa hän linjasi Yhdysvaltain suvereniteetin ensisijaisuuden kansainvälisiin tuomioistuimiin nähden sekä määritteli Iranin ydinaseen estämisen Yhdysvaltain ehdottomaksi tavoitteeksi. AI Kuva/chatgpt |
Yhdysvaltain ulkoministeri ja kansallinen turvallisuusneuvonantaja Marco Rubio piti laajan pääpuheenvuoron konservatiivisen juristijärjestö Federalist Societyn vuoden 2026 kansallisessa lakimieskokouksessa (National Lawyers Convention), jossa juhlistettiin Yhdysvaltain poikkeuksellisuuden 250-vuotista taivalta. Puheessaan sekä sitä seuranneessa yleisökysymysten osiossa Rubio käsitteli konservatiivisen oikeusliikkeen historiaa, poliittisen vallan jakautumista yhteiskunnallisissa instituutioissa, kansainvälisen oikeuden ja tuomioistuinten käyttämistä poliittisena aseena Yhdysvaltoja vastaan, amerikkalaisen identiteetin ja maahanmuuton pelisääntöjä sekä Iranin teokraattisen hallinnon muodostamaa turvallisuusuhkaa.
Tilaisuuden aluksi Rubio kiitti lämpimästi yleisöä sekä tytärtään Daniellea, joka esitteli isänsä lavalle. Rubio kertoi tuoneensa aiemmin lapsiaan lavalle esiteltäviksi, mutta nyt roolit ovat vaihtuneet ja lapset esittelevät hänet. Hän ihmetteli hyväntuulisesti, mistä hänen tyttärensä on perinyt täydellisen esiintymisvarmuutensa ja pelottomuutensa puhua suuren yleisön edessä, huomauttaen pilke silmäkulmassa, ettei hän itse juurikaan pidä julkisesta puhumisesta. Danielle opiskelee kolmatta vuotta oikeustiedettä Virginian yliopistossa (University of Virginia), jota Rubio totesi kuulleensa kehuttavan erinomaiseksi oikeustieteelliseksi tiedekunnaksi – ja lisäsi toivovansa sen pitävän paikkansa, koska kyseessä on kallis oppilaitos. Paikalla yleisössä oli myös Rubion puoliso Jeanette.
Muistellessaan omaa taustaansa juristina Rubio kertoi toimineensa aikoinaan maankäyttö- ja kaavoitusjuristina. Hänellä on tapana muistuttaa, että mikäli maankäyttö- ja kaavoitusjuristi päätyy koskaan oikeussaliin, jokin on mennyt pahasti pieleen, kun taas hänen tyttärestään on valmistumassa oikea asianajaja. Tiedustellessaan salissa olleiden lakimiesten määrää Rubio viittasi vaali-iltaan, jolloin eräs kongressiedustaja oli todennut kaikkien tarvitsevan lakimiehet tuekseen, ja totesi heidän nyt kokoontuneen asianmukaisesti yhteen.
Vuoden 1982 poliittinen kriisi ja Federalist Societyn synty
Siirtyessään puheensa varsinaiseen asiasisältöön Rubio palasi 1980-luvun alkuun ja presidentti Ronald Reaganin ensimmäiseen virkakauteen. Kun Reaganin ensimmäistä kautta oli kulunut alle kaksi vuotta, lähes kaikki näytti kulkevan väärään suuntaan. Vaikka tätä on nykyään vaikea muistaa, tilanne näytti kahden ensimmäisen vuoden jälkeen synkältä huolimatta siitä, että Reagan oli voittanut murskaavan vaalivoiton, jota juhlittiin poliittisen valtaeliitin mullistaneena konservatiivisena vallankumouksena. Reagan oli noussut virkaan vahvalla poliittisella mandaatilla, selvinnyt salamurhayrityksestä ja toteuttanut keskeisen vaalilupauksensa eli historiallisen veronkevennyksen heti presidenttikautensa ensimmäisen kahdeksan kuukauden aikana.
Alkuvuoteen 1982 mennessä, jolloin Rubio itse oli kuudennella luokalla koulussa, voitonjuhlat olivat kuitenkin vaihtuneet kasvavaan synkkyyteen ja Reaganin hallinto kohtasi ensimmäisen suuren poliittisen kriisinsä. Alle vuodessa hallinnon kannatusluvut olivat pudonneet 25 prosenttiyksikköä, 68 prosentista 43 prosenttiin. Maaliskuussa 1982 presidentti Reagan oli neljä prosenttiyksikköä epäsuositumpi kuin Jimmy Carter vastaavassa vaiheessa omaa virkakauttaan. Yhdysvaltain talous oli syöksynyt täysimittaiseen taantumaan ja työttömyys lähenteli kaksinumeroisia lukuja ollen pahimmillaan 40 vuoteen, minkä seurauksena monet syyttivät presidenttiä tilanteesta, oikeutetusti tai epäoikeutetusti. Myös Reaganin ulkopoliittiset tavoitteet menettivät jalansijaa, kun kasvava pelko ydinsodasta Neuvostoliiton kanssa purkautui julkisena vastarintana hänen pyrkimyksilleen haastaa neuvostokommunismi maailmanlaajuisesti. Vuosi 1982 huipentui lisäksi presidentin puolueen raskaisiin tappioihin kongressin välivaaleissa, ja sekä hallinto että konservatiivinen liike olivat kaikilla rintamilla puolustuskannalla.
Juuri tämän laman, ahdistuksen ja epätoivon keskellä alkoi kuitenkin itää uusi liike, joka oli aluksi vain muutamien oikeustieteellisten tiedekuntien oleskelutiloissa ja luentosaleissa versova ajatus, mutta joka pian muokkasi koko amerikkalaisen politiikan ja oikeuslaitoksen maiseman uuteen uskoon. Huhtikuussa 1982 neljä oikeustieteen opiskelijaa järjesti federalismin symposiumin Connecticutin New Havenissa, jonne saapui noin 200 osallistujaa. Yksi puhujista oli 46-vuotias chicagolainen professori Antonin Scalia, joka määritteli salille perusongelman toteamalla konservatiivien jääneen liittovaltion tasolla yksinkertaisesti alakynteen puolen vuosisadan ajan.
Missään tämä ei näkynyt tuolloin selkeämmin kuin tuomioistuimissa. Republikaanit olivat voittaneet kolmet edellisistä neljistä presidentinvaaleista, ja korkeimman oikeuden yhdeksästä tuomarista seitsemän oli republikaanipresidenttien nimittämiä, mutta tällä ei näyttänyt olevan käytännössä mitään vaikutusta. Yhdeksän vuotta aiemmin korkein oikeus oli antanut päätöksensä Roe vastaan Wade -tapauksessa, jossa viisi seitsemästä puoltoäänestä tuli republikaanien nimittämiltä tuomareilta ja enemmistön lausunnon kirjoitti presidentti Richard Nixonin nimittämä tuomari. Korkeimman oikeuden johdonmukaisin konservatiivi oli tuolloin William Rehnquist, joka jäi niin usein yksin eriävän mielipiteensä kanssa, että hänen oikeusavustajansa lahjoittivat hänelle Yksinäinen ratsastaja -nuken.
Tuohon aikaan vain yhdessä koko maan suurista oikeustieteellisistä tiedekunnista – Harvardissa – toimi neljä vuotta aiemmin perustettu konservatiivinen opiskelijajulkaisu. Itse käsite originalismi eli perustuslain tulkitseminen sen alkuperäisen merkityksen mukaisesti oli vasta kaksi vuotta vanha, eikä sanaa ollut keksinyt originalisti, vaan liberaali Stanfordin yliopiston professori artikkelissa, jonka tarkoituksena oli kritisoida ja kumota kyseinen tulkintatapa. Vain muutamaa vuotta myöhemmin istuva korkeimman oikeuden tuomari tyrmäsi originalismin kutsuen sitä nöyryyteen verhotuksi ylimielisyydeksi ja ivaten sen kannattajia ihmisiksi, jotka eivät tunne historiallisia asiakirjoja. Tästä lähtökohdasta ponnisti Federalist Society, jonka kriitikot eivät Rubion mukaan enää ivaa järjestön muutettua ja vietyä Amerikkaa eteenpäin.
Poliittinen valta elää instituutioissa vaalikausien yli
Rubio nosti Federalist Societyn menestyksestä esiin keskeisen opetuksen: politiikka vaatii huomattavasti enemmän kuin pelkkää vaalien voittamista, sillä valtionhallinto ei ole ainoa poliittisen vallan lähde. Valta elää yliopistoissa, lehdistössä ja koko kansalaisyhteiskunnassa – kaikissa niissä instituutioissa, jotka määrittelevät ja muovaavat kansakunnan ja kansan ymmärrystä itsestään. Jokaisessa yhteiskunnassa on hallitseva luokka ja eliitti, ja Yhdysvalloissa tuo luokka ei asu ainoastaan Valkoisessa talossa, kongressissa tai tuomioistuimissa, vaan myös akateemisessa maailmassa, vaikutusvaltaisissa voittoa tavoittelemattomissa organisaatioissa, kansalaisjärjestöissä, suuryritysten hallituksissa ja johtoryhmissä, ajatushautomoissa, julkaisuissa, säätiöissä sekä joukkotiedotusvälineissä, halliten liike-elämän, koulutuksen ja kulttuurin huippupaikkoja.
Vasemmisto on Rubion mukaan ymmärtänyt tämän viimeisten kuuden vuosikymmenen aikana usein oikeistoa paremmin. Vaalit ratkaisevat sen, kuka pitää julkista virkaa hallussaan yhden kauden ajan, mutta vaalit eivät yksinään päätä sitä, mitä instituutiot opettavat, mihin lakimiehet uskovat tai mitä ajatuksia pidetään kunniallisina ja normaaleina ja mitkä suljetaan hyväksyttävän keskustelun ulkopuolelle. Hallitus näyttelee kriittistä roolia näiden asioiden muovaamisessa, mutta se ei voi muuttaa niitä perusteellisesti kahdessa, neljässä tai kahdeksassa vuodessa. Tällainen muutos vaatii vähintään sukupolven mittaisen työn sekä instituutioiden läpi toimivan liittouman, joka työskentelee yhdessä sekä valtion sisä- että ulkopuolella.
Federalist Societyn saavutukset rakentuivat tälle oivallukselle: kyse ei ole pelkästään hyvien tuomareiden nimittämisestä tulkitsemaan lakia, vaan sen ympäröivän maailman, normien, arvojen, uskomusten, odotusten ja oletusten muovaamisesta, joiden pohjalta tuomarit ajattelevat, järkeilevät ja toimivat. Todellinen valta on sillä, joka määrittelee nämä lähtökohdat ja niiden päämäärän.
Kansainvälinen oikeus ja globaalit elimet suvereniteetin murentajina
Ulkoministeriössä sama ilmiö on Rubion mukaan nähty suoraan kansainvälisen oikeuden kentällä. Kansainvälisen oikeuden käsitteeseen on vedottu lähes jokaista Trumpin hallinnon merkittävää ulkopoliittista päätöstä ja toimenpidettä vastaan. Kun presidentti Donald Trump määräsi Yhdysvaltain asevoimat upottamaan huumekartellien aluksia Karibialla, hallintoa syytettiin kansainvälisen oikeuden rikkomisesta, ja Kansainvälisen rikostuomioistuimen (ICC) perustajajäseniin kuuluva entinen pääsyyttäjä syytti Yhdysvaltoja rikoksista ihmisyyttä vastaan. Kun amerikkalaiset joukot ottivat kiinni Yhdysvaltain oikeutta pakoilleen Nicolás Maduron ja toivat hänet Yhdysvaltoihin vastaamaan syytteisiin oikeuden eteen, samat syytökset kuultiin Yhdistyneiden kansakuntien korkeimmilta tahoilta.
Myös Yhdysvaltain omien maahanmuuttolakien toimeenpano maan omalla maaperällä on kohdannut saman hyökkäyksen. Aiemmin tänä vuonna ACLU:n kaltaiset järjestöt vetosivat YK:hon, jotta se käynnistäisi tutkinnan maahanmuuttoviranomainen ICE:n toimista kansainvälisen oikeuden loukkauksina Yhdysvalloissa. Viimeisen kymmenen vuoden aikana Yhdysvallat on kohdannut jatkuvan syytösten sarjan kansainvälisten sääntöjen ja normien rikkomisesta liittyen ulkopolitiikkaan, rajavalvontaan ja kriitikoiden esille nostamaan rakenteelliseen rasismiin. Samoin korkeimman oikeuden kumottua Roe vastaan Wade -päätöksen vuonna 2022 joukko YK:n ihmisoikeusasiantuntijoita – mitä käsitettä Rubio piti sisäisesti ristiriitaisena oksymoronina – tuomitsi ratkaisun välittömästi Yhdysvaltain sitovien kansainvälisen oikeuden velvoitteiden pettämisenä.
Rubio painotti, ettei millään tästä ole tekemistä todellisen korkeamman oikeudenmukaisuuden kanssa, vaan kyse on globaalin hallinnan virallisia elimiä kontrolloivien tahojen vallankäytöstä. Tätä laajaa kansalaisjärjestöjen ja virastojen verkostoa pyörittävät kansainväliset aktivistit ja byrokraatit yhdessä yhdysvaltalaisten ja kansainvälisten rahoittajiensa kanssa. Tälle globaalille eliitille kansainvälinen oikeus ei ole puolueeton säännöstö, vaan väline omien etujen ajamiseen universaalien periaatteiden varjolla. He esiintyvät demokratian puolustajina, kunnes vaalitulokset haastavat heidän etunsa, ja luennoivat suvereniteetin tärkeydestä samalla kun vaativat valtioita luovuttamaan rajojensa hallinnan ja ulkoistamaan maahanmuuttolakinsa vaaleilla valitsemattomille kansainvälisille tuomioistuimille. He sanovat vastustavansa imperialismia, valloituksia ja alistamista, mutta pyrkivät itse käyttämään määräysvaltaa jokaiseen maahan ja hallitukseen maailmassa.
Tästä syystä presidentti Trump teki aiemmin tänä vuonna ennennäkemättömän päätöksen asettaa pakotteita Kansainväliselle rikostuomioistuimelle (ICC). Rubio luonnehti ICC:tä tekaistuksi ja vaaleilla valitsemattomaksi maailmantuomioistuimeksi, joka katsoo voivansa syrjäyttää suvereenien valtioiden lait ja perustuslait jopa sellaisten maiden kohdalla, jotka eivät ole koskaan liittyneet sopimukseen. Amerikkalaiset eivät ole koskaan suostuneet ICC:n tuomiovaltaan, mutta tuomioistuin ja sen liittolaiset globaalissa byrokratiassa ovat nimittäneet itsensä kansainvälisen järjestyksen tuomariksi, valamiehistöksi ja pyöveliksi, jotka eivät ole tilivelvollisia kenellekään. He katsovat omaavansa vallan tutkia, syyttää, vainota ja vangita Yhdysvaltain kansalaisia sellaisten lakien nojalla, joihin amerikkalaiset eivät ole suostuneet eivätkä voi vaikuttaa. Rubio totesi, että mikäli nämä tahot ovat tarpeeksi ajattelemattomia yrittääkseen panna paperiasetuksiaan täytäntöön amerikkalaisia kohtaan, Yhdysvaltain vastaus on sama kuin roomalaisella kenraali Pompeiuksella niille, jotka yrittivät vedota kaupunkinsa peruskirjoihin hänen legiooniaan vastaan: "Lakatkaa siteeraamasta lakeja miehille, joilla on miekat."
Kansainvälisen oikeuden aseistaminen vastaa Rubion mukaan sitä, mitä Yhdysvalloissa on nähty sisäisesti, kun aktivistituomioistuimet pyrkivät hallitsemaan kieltomääräyksillä vääntäen lakia kulloistenkin mieltymystensä mukaisesti yliopistojen, lehdistön ja ammattimaisten aktivistien tuella. Samat tahot, jotka vain muutama vuosi sitten tuomitsivat Yhdysvaltain perustuslain rasistiseksi ja takapajuiseksi, orjanomistajien varakkaiden valkoisten miesten etuja suojelemaan kirjoittamaksi asiakirjaksi, puhuvat nyt runollisesti hallinnon periaatteiden puolustamisesta ja perustuslaillisista velvollisuuksistaan.
Näille toimijoille sekä amerikkalaisen että kansainvälisen lain perimmäinen tarkoitus on heikentää Yhdysvaltoja, murentaa sen toimintakykyä suvereenina kansakuntana ja estää hallitusta puolustamasta kansallisia etuja kotimaassa ja ulkomailla. Yhdysvaltoja vaaditaan pyhän oikeudellisen velvollisuuden nimissä luopumaan vallastaan ja suvereniteetistaan, alistumaan vihollistensa tahtoon, sallimaan kaupunkiensa vajoaminen väkivaltaiseen anarkiaan, päästämään maahan jokainen luvatta saapuva ulkomaalainen ja muuttamaan kaupunkinsa koko planeetan pakolaisleireiksi. Samalla Yhdysvaltain odotetaan sallivan kilpailijoidensa toimia rangaistuksetta ja vastaavan huumeita, rikollisuutta ja kuolemaa maahan syytäviin toimijoihin pelkillä kohteliailla valituksilla.
Amerikan kunnianhimo, laajentuminen ja marxilaisen hengen uudet muodot
Rubio tähdensi, ettei Yhdysvaltain tai minkään muunkaan suuren kansakunnan historiassa ole mitään, mikä velvoittaisi tunnustamaan tällaisten ajatusten oikeutusta. Ne ovat vieraita paitsi maan poliittiselle ja oikeudelliselle perinteelle, myös amerikkalaisten perusluonteelle ja niille vaistoille, jotka ovat määrittäneet kansaa jo ennen valtion perustamista. Amerikka on aina ollut lannistumattoman kunnianhimon kansakunta, jonka katse on alusta asti ulottunut rajojen ulkopuolelle. Jopa Amerikan vallankumous kumpusi osaltaan siirtokuntalaisten suuttumuksesta brittien asettamiin läntisen laajentumisen rajoituksiin, mikä kirjattiin suoraan itsenäisyysjulistukseen.
Kansakunnan historiaa on leimannut halu laajentua, kasvaa, tutkia, valloittaa ja avata uusia rintamalinjoja. Tämä näkyy jo Federalist Papers -kirjoitusten avauskappaleessa, jossa Alexander Hamilton toteaa perustuslain ratifiointikeskustelun ratkaisevan monessa suhteessa maailman mielenkiintoisimman imperiumin kohtalon. Amerikkalaiset eivät ole passiivinen ja sisäänpäin kääntynyt kansa, ja alistuminen radikaalien tuomareiden tai globaalien byrokraattien näköalattomaan visioon olisi petos omaa identiteettiä kohtaan. Todellinen Amerikka, joka elää perustamisasiakirjoissa ja niiden miesten työssä, jotka rakensivat syrjäisistä siirtokunnista maailman mahtavimman supervallan, oli tarkoitettu kasvamaan suuremmaksi ja vahvemmaksi kuin mikään sitä edeltänyt. Maan lait, perustuslaki ja instituutiot kehitettiin kanavoimaan tätä kunnianhimoa, ei tukahduttamaan sitä, yhdistäen yksilönvapauden ja kollektiivisen toimintakyvyn.
Vuonna 1776 nuori tasavalta koostui 13 osavaltiosta itärannikolla ja muutamista etuvartioasemista Appalakkien takana. Vain 72 vuotta myöhemmin, vuonna 1848, Yhdysvaltain lippu liehui lähes kolmen miljoonan neliömailin laajuisen mannermaisen valtakunnan yllä Bostonista ja New Yorkista San Franciscon lahden satamiin. Itsenäisyysjulistuksen vuonna syntynyt lapsi saattoi elää nähdäkseen maansa ulottuvan Atlantilta Tyynellemerelle. Heti Oregonin länsirannikon saavuttamisen jälkeen amerikkalaiset alkoivat rakentaa maailmanlaajuisia järjestelmiä, verkostoja ja teknologioita, kaivaen maantieteen säännöt uusiksi kirjoittaneita kanavia halki mantereiden sekä lähettäen satelliitteja ja avaruusaluksia maapallon rajojen ulkopuolelle. Kun edeltäjät saapuivat Pohjois-Amerikkaan, maassa ei ollut tehtaita, rautateitä eikä pilvenpiirtäjiä – ne ovat olemassa, koska amerikkalaiset rakensivat ne toimien ilman pelkoa tai moraalista epäilystä.
Nyt Yhdysvalloille kuitenkin sanotaan, että suurten kansakuntien aikakausi on ohi, ja sen tulisi luovuttaa unelmansa etäisten tuomioistuinten konsensukselle, tyytyä asemaansa yhtenä maana muiden joukossa ja totuttautua hiljaiseen taantumiseen. Oman kansallisen edun ajamista leimataan hyökkäykseksi universaalia sääntöpohjaista järjestystä vastaan, ja tämän teorian mukaan presidentti ei saisi toteuttaa ulkopolitiikkaa, rajoittaa kauppaa tai maahanmuuttoa tai edes tarkastella verovarojen käyttöä ulkomailla kohtaamatta kansainvälisten juristien, kansalaisjärjestöjen ja YK-byrokraattien raivoa.
Rubion mukaan tämä ajattelu kumpuaa aikakauden tasapäistävästä ja pessimistisestä hengestä. Vaikka Yhdysvallat kukisti neuvostokommunismin instituution, se ei voittanut Karl Marxin henkeä, joka elää edelleen uusissa muodoissa ja opeissa alistaen kansallisen tahdon maailman kasvottomalle konsensukselle. Siinä missä perinteinen marxilaisuus pyrki hävittämään erot ihmisten välillä, nykyajan radikaalit pyrkivät hävittämään erot itse kansakuntien välillä. Aikamme perimmäinen kysymys onkin, onko amerikkalaisilla moraalinen oikeus olla olemassa erillisenä kansakuntana ja kansana sekä vaatia hallitusta, joka asettaa amerikkalaisten edut kaiken muun edelle.
Ne, jotka sanovat amerikkalaisten elävän varastetulla maalla ja valtion rakentuneen orjuuden, kansanmurhan ja sorron varaan, viestivät suoraan, etteivät he tunnusta tätä oikeutta. Heidän mukaansa Amerikkaa ja länsimaita rasittaa ainutlaatuinen syyllisyys, jonka voi sovittaa vain täydellisellä antautumisella: avaamalla rajat, luopumalla laeista, vetäytymällä maailmasta ja antamalla heidän muokata yhteiskunta oman kuvansa mukaiseksi. Rubio muistutti, että vielä vuonna 2021 Yhdysvalloilla oli presidentti, joka totesi vihan olevan järjestelmällisesti sisäänrakennettuna maan lakeihin ja kulttuuriin. Kukaan tällä poliittisella laidalla ei ole luopunut näistä perususkomuksistaan, ja kun he tulevina kuukausina ilmaisevat syvää huolta perustuslaista ja oikeuden periaatteista, tuo huoli nousee esiin vain silloin, kun sitä voidaan käyttää aseena heidän omien tavoitteidensa edistämiseksi.
Vuoden 1776 epätoivo ja George Washingtonin opetus
Politiikka kotimaassa ja kansainvälisesti ei ole pelkkä ideoiden markkinapaikka, jossa hyvässä uskossa keskustelevat osapuolet väittelevät ja paras argumentti voittaa aina. Suostuttelulla on merkitystä, mutta kaikki eivät ole suostuteltavissa. Federalist Societyn opetus on, että voitto vaatii argumenttien lisäksi instituutioita, verkostoja ja järjestelmiä, jotka ohjaavat sukupolvensa lupaavimmat nuoret konservatiiviset mielet luentosaleista vallan huipulle ja maan korkeimpiin tuomioistuimiin.
Niille, jotka pelkäävät yhden takaiskun tai vaalitappion merkitsevän tasavallan loppua, Rubio nosti esiin Amerikan vapaussodan historian. Itsenäisyystaistelua pidetään usein virheellisesti ennalta määrättynä voittona, vaikka vallankumouksen ensimmäinen vuosi oli lähes katkeamaton ketju tuhoisia ja nöyryyttäviä tappioita. Joulukuuhun 1776 mennessä kenraali George Washingtonilla oli jäljellä alle 3 000 palveluskelpoista miestä – ontuvia, nälkiintyneitä, paleltuneita ja sairaita sotilaita, jotka perääntyivät epätoivoisesti aikakauden mahtavimman imperiumin ajaessa heitä takaa. Vallankumouksellinen henki oli luhistumassa, ja tuhannet amerikkalaiset ottivat vastaan brittien armahduksen ja uudistivat uskollisuudenvalansa kruunulle.
Tuolloin joulukuussa 1776 Washington kirjoitti veljelleen kirjeen, jossa hän totesi pelin olevan pian pelattu, ellei jokin muutu nopeasti. Kirjeensä lopussa Washington kuitenkin kirjoitti, ettei etäältä voi ymmärtää hänen tilanteensa tukaluutta ja ettei kenelläkään miehellä ole koskaan ollut suurempia vaikeuksia ja vähemmän keinoja pelastautua niistä, mutta täysin vakuuttuneena asiansa oikeutuksesta hän uskoo näkymien kirkastuvan, vaikka ne ovatkin tällä hetkellä pilven peitossa. Viisi vuotta myöhemmin Washington ja hänen ranskalaiset liittolaisensa piirittivät brittiarmeijan Yorktownissa, Cornwallis antautui ja kansakunta syntyi. Rubio päätti puheensa toteamalla, että kestävät saavutukset rakennetaan vuosikymmenissä eikä vaalikausissa, ja vakuutti nykyisen sukupolven jättävän lapsilleen ja lastenlapsilleen maailmanhistorian mahtavimman kansakunnan.
Kysymykset ja vastaukset: Usko, talous, ulkopolitiikka, maahanmuutto ja Iran
Puheensa jälkeen Rubio vastasi oikeustieteen opiskelijoiden kysymyksiin. Ensimmäisenä vuoron sai kolmannen vuoden opiskelija Morgan Hughes Florida Staten oikeustieteellisestä tiedekunnasta, joka tervehti Rubiota yliopistonsa "Go Noles" -huudolla. Floridan yliopistoa kannattava Rubio vastasi nauraen opiskelijan provosoivan häntä ja huudahti vastaukseksi "Go Gators!". Hughes kysyi, miten kristittyjen juristien tulisi suhtautua paineeseen jättää uskonsa oven ulkopuolelle lakia harjoittaessaan.
Rubio vitsaili aluksi tehneensä itse maankäyttö- ja kaavoitusjuridiikkaa, jossa maailman vaikein asia kaavoittaa on kirkko tai hautaustoimisto, koska kukaan ei halua kumpaakaan naapuriinsa pysäköintiongelmien vuoksi. Vakavoituen hän totesi, että juristin ammatti on se, mitä ihminen tekee, mutta usko on se, kuka ihminen on. Kristinusko opettaa huolehtimaan heikompiosaisista, ruokkimaan nälkäiset, vaatettamaan alastomat ja vierailemaan vankien luona – mitä puolustusasianajaja tekee työssään usein. Lisäksi Yhdysvaltain hallinto- ja oikeusjärjestelmään on sisäänrakennettu juutalais-kristilliset periaatteet ihmisarvosta ja yksilön vapaudesta. Esimerkiksi rikosoikeusjärjestelmä lähtee siitä, että jokaisella on oikeus tarmokkaaseen puolustukseen ja todistustaakka on valtiolla. Monissa muissa maissa syytetty oletetaan syylliseksi, kunnes hän todistaa syyttömyytensä, mutta Yhdysvalloissa ihminen on syytön, kunnes toisin todistetaan. Tämä perustuu juutalais-kristilliseen käsitykseen siitä, että yksilön oikeudet ja vapaus ovat pyhiä, koska ne ovat Luojan antamia eivätkä peräisin hallitukselta, lailta tai vaalikausittain vaihtuvilta poliitikoilta.
Toisen kysymyksen esitti Berkeleyn oikeustieteellisen tiedekunnan kolmannen vuoden opiskelija, paikallisosaston puheenjohtaja ja sotilas Shneur Gansburg, joka tiedusteli, miten kuubalaisten maahanmuuttajien poikana Rubio näkee vapauden ja isänmaallisten arvojen juurruttamisen nuoriin amerikkalaisiin, jotka kokevat ahdistusta tulevaisuudesta ja vetovoimaa antisemitismiin, kommunismiin ja sosialismiin. Rubio huomautti ensin humoristisesti, ettei hänen kotinsa ollut demokratia – eikä hän itse ollut sen diktaattori, vaan puolustusministeri.
Rubion mukaan nuorten ajattelun etsikkovaiheet ovat luonnollisia, mutta kaiken perustana on oltava kaksi asiaa. Ensinnäkin on kerrottava rohkeasti, että Amerikan tarina on poikkeuksellinen ja vertaansa vailla maailmanhistoriassa. Viimeiset 20–30 vuotta koulutusjärjestelmässä on keskitytty opettamaan vain maan historian synkkiä puolia. Rubio totesi, ettei Yhdysvaltain historia ole täydellinen, mutta se on parempi kuin minkään muun maan historia. Kaikki historian suuret oikeudenmukaisuusliikkeet – orjuuden lakkauttaminen, rotuerottelun lopettaminen ja naisten äänioikeus – eivät olleet perustamisperiaatteiden hylkäämistä, vaan vaatimus siitä, että Yhdysvallat elää perustamisperiaatteidensa mukaisesti. Esimerkiksi Martin Luther Kingin I Have a Dream -puhe ei vaatinut hallituksen kaatamista tai perustuslain ja itsenäisyysjulistuksen hylkäämistä, vaan vaati kansakuntaa lunastamaan perustamisasiakirjojensa lupaukset.
Toiseksi talouden osalta Rubio totesi uskovansa vapaisiin markkinoihin, mutta ei palvovansa niitä: markkinat ovat työkalu ihmisten palvelemiseen, eivät ihmiset markkinoiden palvelemiseen, ja niitä on tasapainotettava kansallisen edun kanssa. Markkinat toimivat silloin, kun ne luovat vaurauden ohella mahdollisuuksia arvokkaaseen työhön. Tilastot osoittavat selvästi, että nuoret ovat nykyään taloudellisesti kauempana takamatkalla kuin heidän ikätoverinsa 20, 30 tai 40 vuotta sitten. Useimmille ihmisille talouden terveys ei määräydy pörssikurssien perusteella, vaan sen mukaan, riittävätkö rahat elämässä tarvittaviin asioihin. Toiset kutsuvat tätä populismiksi, mutta Rubio kutsui sitä terveeksi järjeksi. Amerikan historiaa on leimannut katkeamaton ketju, jossa jokainen sukupolvi on jättänyt seuraavan parempaan asemaan, ja nykyinen pelko siitä, että tuleva sukupolvi jäisi edeltäjäänsä heikompaan asemaan, on torjuttava päättäväisillä toimilla.
Kolmannen kysymyksen esitti kolmannen vuoden opiskelija Mariah Strom Texasin yliopistosta. Kuittailtuaan ensin hyväntuulisesti Floridan voittaneen Texasin yliopistojalkapallossa tänä vuonna Rubio vastasi Stromin kysymykseen siitä, miten hallinto voi tasapainottaa kansallisen suvereniteetin ja länsimaiden kansainvälisen turvallisuusjohtajuuden menettämättä kotimaan asioihin keskittyvien äänestäjien tukea.
Rubion mukaan Yhdysvaltain hallituksen ja johtajien tehtävä on työskennellä amerikkalaisten hyväksi – perusasia, joka ulkopolitiikassa ja taloudessa unohdettiin kylmän sodan jälkeen, kun koko maailman kuviteltiin muuttuvan vapaan yrittäjyyden demokratioiksi. Samalla sokea luottamus globaaleihin markkinoihin johti siihen, että työpaikkojen siirtymistä ulkomaille pidettiin hyväksyttävänä halvempien kuluttajahintojen nimissä, vaikka samalla tuhottiin työpaikat ja näivettiin kokonaisia amerikkalaisia yhteisöjä. Yhdysvallat ei ole maailmaa vastaan, mutta sen ykköstavoitteen on aina oltava Yhdysvaltain kansallinen etu ilman syyllisyydentuntoa.
Rubio kertoi lentävänsä ensi viikolla presidentin kanssa Filippiineille ASEAN-kokoukseen ja sieltä Kiinaan APEC-kokoukseen. Kun toimittaja oli kysynyt häneltä Kiinan kanssa vallitsevasta erimielisyydestä, Rubio oli todennut Kiinan hallituksen ajavan Kiinan etua pyytämättä sitä anteeksi, kun taas Yhdysvallat näyttää olleen ainoa maa, joka on unohtanut oman etunsa ajamisen. Hän piti hämmästyttävänä, että Yhdysvaltain ulkoministerin täytyy edes muistuttaa olevansa jokaisessa asiassa Amerikan puolella. Esimerkkinä hän mainitsi ulkoministeriön sisääntuloaulan lippurivistön, jossa oli aiemmin eri maiden lippuja. Puolentoista vuoden jälkeen Yhdysvaltain 250-vuotisjuhlan kunniaksi kaikki liput vaihdettiin Yhdysvaltain lipuiksi ja jätettiin paikalleen myös juhlien jälkeen. Kun kriitikot syyttivät hallintoa maailman hylkäämisestä, Rubio vastasi, että Yhdistyneet kansakunnat voi pitää kaikkien maiden liput, sillä kyseessä on Yhdysvaltain ulkoministeriö.
Maailman tapahtumiin on silti osallistuttava, koska vaikka Yhdysvallat ei puuttuisi maailmaan, maailma puuttuu Yhdysvaltoihin. Amerikkalaisille tuotteille tarvitaan avoimet markkinat, ja läntisen pallonpuoliskon epävakaus synnyttää muuttoliikepaineita. Vaikka nykyinen hallinto suojelee rajoja, seuraava hallinto ei välttämättä tee niin, minkä vuoksi on Yhdysvaltain edun mukaista, että sitä ympäröivät vakaat ja turvalliset valtiot. Kun edut yhtenevät muiden maiden kanssa, rakennetaan liittoumia, ja kun ne ovat ristiriidassa, harjoitetaan diplomatiaa – mutta ristiriitatilanteessa hallinto valitsee aina oman kansansa, taloutensa ja turvallisuutensa puolen.
Neljännen kysymyksen esitti toisen vuoden opiskelija Tasha Dombacher Harvardin oikeustieteellisestä tiedekunnasta, joka kysyi, miten luottamus erilliseen amerikkalaiseen identiteettiin sekä sopeutumista ja isänmaallisuutta tukevaan kulttuuriin voidaan palauttaa. Rubio huomautti, että sata vuotta sitten laivalla saapunut siirtolainen ei purjehtinut 180 päivää takaisin kotimaahansa, kun taas nykyään lähtömaa on vain yhden lennon päässä. Vaikka on inhimillisesti ymmärrettävää, että vaarallisissa ja köyhissä oloissa elävät ihmiset haluavat muuttaa maailmanhistorian vapaimpaan ja vauraimpaan maahan, kansallisen edun vuoksi maahan ei voi tulla ilman sääntöjä.
Rubio teki selkeän eron sen välillä, tuleeko ihminen vain asumaan ja työskentelemään Amerikkaan vai tuleeko hänestä amerikkalainen. Yhdysvaltoja ei yhdistä yhteinen etnisyys tai rotu, vaan se, että amerikkalaiset ovat eteenpäinpyrkijöiden jälkeläisiä – olivatpa heidän esivanhempansa purjehtineet Atlantin yli, paenneet synnyinmaansa rajoituksia tai voittaneet orjuuden ja rotuerottelun kauhut. Amerikka toivottaa jatkossakin tulijat tervetulleiksi, kunhan voimassa ovat säännöt ja rajoitukset sille, kuinka paljon, milloin ja keitä maahan voi tulla. Rubio lisäsi, että jotkut kaikkein isänmaallisimmista ihmisistä maassa ovat laillista tietä tulleita kansalaisia, jotka ovat amerikkalaisia omasta valinnastaan. Syntyperäisenä amerikkalaisena Rubio ei ole itse koskaan elänyt muussa järjestelmässä, mutta ihmiset, jotka ovat kokeneet elämän ilman poliittisia vapauksia yhteiskunnassa, jossa tulevaisuus määrätään syntymäpäivänä vanhempien aseman ja suhteiden perusteella, ymmärtävät Amerikan erityislaatuisuuden usein syntyperäisiäkin paremmin.
Viidennen ja viimeisen kysymyksen esitti toisen vuoden opiskelija ja William & Maryn oikeustieteellisen tiedekunnan Federalist Societyn puheenjohtaja Lucy Griffin. Vitsailtuaan ensin yliopistojalkapallosta ja todettuaan arvioivansa oppilaitoksia US News -listauksien sijaan niiden jalkapallojoukkueiden perusteella Rubio vastasi Griffinin kysymykseen siitä, mitä hän pitää tässä vaiheessa Iranin konfliktia amerikkalaisena voittona.
Rubio muistutti, että Iran on käynyt sotaa Yhdysvaltoja vastaan vuodesta 1979 lähtien. Ongelma ei ole Iran valtiona tai sen vaaleilla valittu hallitus, vaan se, että maata johtaa vallankumouksellinen ja radikaali šiialainen papisto, jonka päätöksentekoa ohjaa teologia. Nämä johtajat eivät välitä Iranin taloudesta: islamilaisen tasavallan perustamisasiakirjoissa linjataan, ettei ylin johtaja ole vain Iranin johtaja, vaan kaikkien muslimien – myös sunnien – johtaja, ja hallinnon tehtävänä on viedä vallankumousta ulkomaille.
Käytännössä tämä vallankumouksen vienti tarkoittaa Hizbollahia, jonka Iran on luonut, rahoittanut ja aseistanut Libanonin valtiota vahvemmaksi toimijaksi ja joka räjäytti merijalkaväen kasarmin surmaten yli 280 amerikkalaista sotilasta 1980-luvun alussa jatkaen terrori-iskuja tähän päivään saakka. Se tarkoittaa Irakin šiialaisia aseellisia ryhmittymiä, jotka suunnittelevat jatkuvasti iskuja Yhdysvaltoja ja alueen maita vastaan kehittyneillä aseilla, sekä Syyrian sisällissotaa, jossa Iran oli maan tuhon takana tukemalla diktatuuria maassa, jossa sunnit, šiiat, kristityt, druusit, beduiinit ja alaviitit olivat aiemmin eläneet rinnakkain. Lisäksi Iranin hallinto on maailmanhistorian suurin valtiollinen terrorismin rahoittaja, joka räjäytti sijaistoimijoidensa ja Hizbollahin kautta juutalaisen keskuksen jopa läntisellä pallonpuoliskolla Argentiinan Buenos Airesissa 1990-luvun alussa.
Nyt tämä hallinto tavoittelee ydinasetta. Vaikka Iran sanoo, ettei se ole kiinnostunut ydinaseesta, se on hankkinut kaiken ydinaseeseen tarvittavan: ydinaseisiin soveltuvat ohjukset sekä uraanin rikastamisen huomattavasti yli siviiliydinvoiman tarpeen. Mikäli Iran olisi halunnut pelkkää ydinenergiaa, se olisi voinut hankkia sen Etelä-Korean tai Japanin tavoin. Nykyinen tilanne vastaa Rubion mukaan sitä, että henkilö sanoo olevansa haluton väkivaltaan, mutta ostaa aseen ja ammukset, jotka saa ladattua aseeseen sekunnissa. Vuosien laiminlyönnin seurauksena Iranin annettiin kerätä valtava ohjus- ja lennokkiarsenaali, jonka muodostaman tavanomaisen kilven taakse se aikoi suojautua edistääkseen ydinasekyvykkyyttään.
Rubio totesi, ettei mikään sotilaallinen konflikti ole suosittu, ja tällä hetkellä Yhdysvaltain Iranin hallinnolle aiheuttama taloudellinen tuska on niin tuntuva, ettei sotilaallisille toimille ole tarvetta hallinnon heikennyttyä merkittävästi. Voitto Iranissa tarkoittaa yksinkertaisesti sen varmistamista, ettei hallinto saa koskaan ydinasetta – joko siksi, ettei sillä ole siihen varoja, tai siksi, ettei sillä ole siihen laitteistoa. Vaikka alusten tulittaminen Hormuzinsalmessa on vakava asia huolimatta siitä, että salmen läpi kulkee joka yö 13–14 miljoonaa tynnyriä öljyä, ydinaseella varustautunut Iran pitäisi koko Lähi-itää ja Yhdysvaltoja panttivankinaan.
Toisin kuin Pohjois-Korean johtaja, joka keskittyy oman hallintonsa selviytymiseen eikä pyri valloittamaan Japania tai Kiinaa, Iranin šiialaiset papit ovat laajentumispyrkimyksellisiä vallankumouksellisia, jotka ovat jokaisen Lähi-idän suuren kriisin – Jemenin huthien, Irakin miliisien, Syyrian tuhon ja Libanonin Hizbollahin – yhteinen nimittäjä. Presidentti Trumpille olisi ollut helpointa jättää perimänsä ongelma seuraavalle presidentille neljän vuoden päähän, mutta hän päätti puuttua uhkaan. Rubio muistutti lopuksi, että Iranin hallinto on teurastanut kymmeniätuhansia omia kansalaisiaan kaduille ja mennyt sen jälkeen sairaaloihin murhaamaan haavoittuneet sairaalavuoteisiin sekä heitä hoitaneet lääkärit ja sairaanhoitajat – mikä osoittaa, millaisen uhan hallinto muodostaisi Yhdysvalloille, mikäli se saisi käsiinsä ydinaseen.
Kirjoittaja: Aksu
Julkaisija: U.S. Department of State (Secretary Rubio's keynote address at the Federalist Society National Lawyers Convention / Marco Rubio)
Päivämäärä: 14.11.2026
Operaatiokeskus/Aksu
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti