.jpg) |
| AI Kuva/Gemin 3 Pro |
Pohjois-Atlantin liiton (NATO) synty on yksi kylmän sodan merkittävimmistä geopoliittisista käännekohdista. Sen juuret ulottuvat toisen maailmansodan jälkeiseen epävarmuuteen, jossa Eurooppa pyrki nousemaan raunioista samalla, kun Neuvostoliiton vaikutusvalta idässä kasvoi.
Toisen maailmansodan päätyttyä Eurooppa oli haavoittuvainen. Britannia ja Ranska ymmärsivät, etteivät ne pystyisi yksin vastaamaan mahdollisiin uusiin uhkiin. Ennen NATOn perustamista otettiin merkittäviä askeleita eurooppalaisen puolustusyhteistyön saralla:
Dunkerquen sopimus (1947): Ranskan ja Britannian välinen avunantosopimus.
Brysselin sopimus (1948): Benelux-maat liittyivät Ranskan ja Britannian rinnalle muodostaen niin sanotun Länsiliiton (Western Union).
Tämä "eurooppalainen liitto" oli ratkaiseva näyttö Yhdysvalloille: Eurooppa osoitti olevansa halukas ja kykenevä organisoimaan oman puolustuksensa, eikä se vain odottanut amerikkalaista apua. Tämä poisti Yhdysvaltain sisäpoliittista vastustusta liittoutumista kohtaan.
Yhdysvaltain ehdot ja liittyminen
Yhdysvalloille liittyminen pysyvään sotilasliittoon rauhan aikana oli historiallinen poikkeama sen perinteisestä eristäytymispolitiikasta (Monroen oppi). Jotta Yhdysvallat voisi liittyä sopimukseen, asetettiin useita ehtoja ja periaatteita:
Vandenbergin päätöslauselma: Senaatin oli hyväksyttävä periaate, jonka mukaan Yhdysvallat voi liittyä alueellisiin puolustusjärjestelyihin rauhan aikana, jos ne perustuvat "jatkuvaan ja tehokkaaseen itseapuun ja keskinäiseen avunantoon".
Itseapu ja keskinäinen tuki: Yhdysvallat ei halunnut olla ainoa maksaja tai puolustaja. Muiden maiden oli investoitava omaan puolustukseensa.
Yhdistyneiden kansakuntien peruskirja: Sopimuksen oli oltava sopusoinnussa YK:n artiklan 51 kanssa, joka sallii yksilöllisen ja kollektiivisen itsepuolustuksen.
Ei automaattista sodanjulistusta: Yhdysvaltain perustuslain mukaan vain kongressi voi julistaa sodan. Siksi NATOn 5. artikla muotoiltiin siten, että jokainen jäsenmaa päättää itse tarvittavista toimistaan hyökkäyksen sattuessa.
Pohjois-Atlantin sopimuksen artiklat
Pohjois-Atlantin sopimus allekirjoitettiin Washingtonissa 4. huhtikuuta 1949. Se koostuu 14 artiklasta:
Artikla 1: Jäsenmaat sitoutuvat selvittämään kansainväliset riidat rauhanomaisesti ja pidättymään voimankäytöllä uhkaamisesta.
Artikla 2: Jäsenmaat edistävät rauhanomaisia ja ystävällisiä kansainvälisiä suhteita vahvistamalla vapaita instituutioitaan ja edistämällä taloudellista yhteistyötä.
Artikla 3: Jäsenmaat ylläpitävät ja kehittävät yksilöllistä ja yhteistä kykyään vastustaa aseellisia hyökkäyksiä jatkuvalla itseavulla ja keskinäisellä tuella.
Artikla 4: Jäsenmaat neuvottelevat keskenään aina, kun jonkin jäsenmaan alueellinen koskemattomuus, poliittinen itsenäisyys tai turvallisuus on uhattuna.
Artikla 5: Aseellinen hyökkäys yhtä tai useampaa jäsenmaata vastaan Euroopassa tai Pohjois-Amerikassa katsotaan hyökkäykseksi kaikkia jäsenmaita vastaan. Kukin maa auttaa hyökkäyksen kohteeksi joutunutta tarpeelliseksi katsomillaan toimilla, mukaan lukien aseellinen voima.
Artikla 6: Määrittelee maantieteellisen alueen, jota 5. artikla koskee (jäsenmaiden alueet, alukset ja ilma-alukset Pohjois-Atlantilla ja Euroopassa).
Artikla 7: Sopimus ei vaikuta jäsenmaiden oikeuksiin ja velvollisuuksiin YK:n peruskirjan puitteissa tai YK:n turvallisuusneuvoston ensisijaiseen vastuuseen.
Artikla 8: Jäsenmaat vakuuttavat, etteivät niiden muut kansainväliset sitoumukset ole ristiriidassa tämän sopimuksen kanssa.
Artikla 9: Perustetaan neuvosto (Pohjois-Atlantin neuvosto, NAC), jossa jokainen jäsenmaa on edustettuna, ja tarvittavat tytärelimet, kuten puolustuskomitea.
Artikla 10: Jäsenmaat voivat yksimielisellä päätöksellä kutsua minkä tahansa muun Euroopan valtion, joka pystyy edistämään sopimuksen periaatteita, liittymään sopimukseen.
Artikla 11: Sopimus ratifioidaan jäsenmaiden omien perustuslaillisten menettelytapojen mukaisesti.
Artikla 12: Sopimusta voidaan tarkastella uudelleen kymmenen vuoden jälkeen, ottaen huomioon maailmanrauhan ja turvallisuuden tila.
Artikla 13: Sopimus on voimassa toistaiseksi, mutta 20 vuoden jälkeen jäsenmaa voi erota sopimuksesta vuoden varoitusajalla.
Artikla 14: Sopimuksen tekstit (englanti ja ranska) ovat yhtä todistusvoimaisia ja ne talletetaan Yhdysvaltain hallituksen arkistoon.
NATOon hakeminen ja jäseneksi liittyminen on monivaiheinen ja tarkasti säädelty prosessi, joka perustuu sopimuksen 10. artiklaan. Tämä niin sanottu ”avoimien ovien politiikka” tarkoittaa, että mikä tahansa Euroopan valtio, joka kykenee edistämään sopimuksen periaatteita ja myötävaikuttamaan Pohjois-Atlantin alueen turvallisuuteen, voi tulla kutsutuksi jäseneksi.
Miten NATOon haetaan? (Liittymisprosessi)
Prosessi ei ole pelkkä ilmoitusasia, vaan se vaatii useita poliittisia ja teknisiä vaiheita:
Kiinnostuksen osoittaminen: Maa ilmaisee halunsa liittyä jäseneksi. Usein tätä edeltää pitkäaikainen kumppanuusohjelma (esim. Partnership for Peace).
Keskustelut ja intensiivinen vuoropuhelu: NATO arvioi maan poliittista, taloudellista ja sotilaallista valmiutta.
Membership Action Plan (MAP): Useimmilta mailta on vaadittu MAP-ohjelma, joka on räätälöity lista uudistuksista (esim. korruption torjunta, demokratian vahvistaminen ja armeijan yhteensopivuus), jotka maan on toteutettava. Suomi ja Ruotsi olivat poikkeuksia, jotka ohittivat tämän vaiheen suoran sotilaallisen valmiutensa vuoksi.
Liittymisneuvottelut: Kun NATO-maat päättävät kutsua maan jäseneksi, käydään viralliset neuvottelut Brysselissä. Niissä vahvistetaan, että hakijamallla on halu ja kyky täyttää jäsenyyden velvoitteet.
Liittymispöytäkirjan allekirjoittaminen: NATO-maiden suurlähettiläät allekirjoittavat liittymispöytäkirjan, jolloin hakijasta tulee "tarkkailijajäsen".
Ratifiointi kaikissa jäsenmaissa: Tämä on kriittisin vaihe. Jokaisen nykyisen jäsenmaan (tällä hetkellä 32 maata) on hyväksyttävä uusi jäsen omien kansallisten menettelytapojensa mukaisesti (yleensä parlamenttiäänestys).
Lopullinen hyväksyntä: Kun kaikki maat ovat ratifioineet liittymisen, uusi jäsenmaa tallettaa oman hyväksymiskirjansa Yhdysvaltain ulkoministeriöön, jolloin siitä tulee virallisesti jäsen.
Tarvitseeko maan suorittaa kansanäänestys?
NATO ei vaadi hakijamaalta kansanäänestystä. Päätös liittymisestä on jokaisen maan oma kansallinen asia.
Poliittinen päätös: Yleensä liittyminen perustuu parlamentaariseen päätöksentekoon. Esimerkiksi Suomessa ja Ruotsissa katsottiin, että eduskunnan ja valtionjohdon vahva tuki sekä mielipidemittausten osoittama kansan tahto olivat riittäviä ilman erillistä kansanäänestystä.
Eri maiden käytännöt: Jotkut maat ovat järjestäneet kansanäänestyksen (esim. Espanja vuonna 1986, Unkari vuonna 1997), kun taas toiset ovat luottaneet pelkästään parlamentin päätökseen.
Vaatimukset: Tärkeintä NATOlle on, että hakijamaalla on vakaa demokraattinen järjestelmä ja että päätöksellä on laaja poliittinen tuki, joka takaa sitoutumisen liittokuntaan pitkällä aikavälillä.
Syventävää tietoa laajentumisesta ja ehdoista
Laajentumisessa noudatetaan niin sanottuja Schengenin kriteerejä vastaavia ehtoja (vuoden 1995 laajentumisstudia):
Toimiva demokraattinen poliittinen järjestelmä, joka perustuu markkinatalouteen.
Vähemmistöjen oikeudenmukainen kohtelu.
Sitoutuminen konfliktien rauhanomaiseen ratkaisemiseen.
Kyky ja halu antaa sotilaallinen panos liittokunnalle.
Siviilihallinnon määräysvalta armeijasta.
Nykyisessä maailmantilanteessa NATO painottaa erityisesti sitä, ettei kolmansilla osapuolilla (kuten Venäjällä) ole veto-oikeutta siihen, kuka voi hakea jäsenyyttä.
Lähteet:
NATO: Member countries & The Membership Action Plan (MAP)
NATO: Enlargement and Article 10
Finnish Ministry for Foreign Affairs: Finland's membership in NATO
NATO: The North Atlantic Treaty (1949)
U.S. Department of State: Milestones: 1945–1952, The North Atlantic Treaty Organization (NATO)
The National Archives: The Brussels Treaty and the Western Union
tammikuuta 2026
Kirjoittanut Aksu
Operaatiokeskus/Aksu
#NATO #PohjoisAtlantinLiitto #KylmäSota #Turvallisuuspolitiikka #NATO #NorthAtlanticTreaty #ColdWar #SecurityPolicy
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti