 |
| Ulkomailla sijaitsevat pohjoiskorealaiset ravintolat toimivat suljetun valtion tulonlähteinä, mutta niiden työntekijöille kohtaaminen vapaan maailman vaurauden kanssa voi toimia kimmokkeena loikkaukseen. Ai kuva/https://raphael.app/fi |
Pohjois-Koreasta paennut Kim Seo-ah on avannut julkisesti yksityiskohtaisia kokemuksiaan maan pelätystä "Osasto 5:stä", joka tunnetaan valtion ylimmän johdon palvelukseen valittuna mielihyväryhmänä (kippumjo).
Vuonna 2018 Pohjois-Koreasta paennut ja vuonna 2020 Etelä-Koreaan saapunut Kim jakaa nyt tarinansa valottaakseen suljetun diktatuurin todellisuutta, ulkomailla tekemäänsä raskasta työtä sekä perhettään loikkauksen jälkeen kohdannutta tragediaa.
Valintaprosessi ja Osasto 5:n pelko
Kim Seo-ahin perhe nautti alun perin hyvästä yhteiskunnallisesta asemasta, sillä hänen isoisänsä oli työskennellyt keskuspuolueessa. Tämä tausta johti siihen, että hänet valittiin jo 11-vuotiaana valtion viihdyttämisestä ja palvelusta vastaavaan osastoon. Tavallisten pohjoiskorealaisten keskuudessa osasto oli erittäin pelätty. Pääkaupunki Pjongjangissa kiersi jatkuvasti puheita, joiden mukaan valitut tytöt saattoivat kadota kymmeneksi tai jopa kolmeksitoista vuodeksi ilman mahdollisuutta palata kotiin perheidensä luo. Toisinaan perheille toimitettiin vain ilmoitus tyttären kuolemasta, tai tytöt pakotettiin valtion järjestämiin avioliittoihin tullessaan avioikään. Kim tiesi varsin hyvin, ettei hänellä ollut vaihtoehtoja; jos puolue teki valinnan, sille oli omistettava koko elämänsä. Vaikka pelko vanhemmista eroon joutumisesta ja mahdollisesta kuolemasta oli jatkuvasti läsnä, kieltäytyminen ei ollut missään olosuhteissa mahdollista.
Nöyryyttävät lääkärintarkastukset ja vartaloiden kontrollointi
Valintaprosessi perustui puhtaasti fyysisiin ominaisuuksiin, kuten pituuteen, kasvonpiirteisiin ja jalkojen linjoihin. Keskuspuolueen virkamiehet kiersivät säännöllisesti kouluissa etsimässä uusia ehdokkaita. Koko kouluajan jatkuneet tarkastukset huipentuivat Kimin ollessa 17-vuotias lukion päättöluokalla, jolloin hänet kutsuttiin jälleen uusiin fyysisiin tutkimuksiin. Tällä kertaa hänet vietiin korkea-arvoisille puoluetovereille tarkoitettuihin erikoissairaaloihin, joissa oli tarjolla jopa YK:n tuella saatuja erittäin kalliita lääkkeitä, joihin tavallisella kansalla ei ollut minkäänlaista pääsyä. Lopulta Pjongjangista valittiin kymmenen tytön ryhmä jatkotutkimuksiin.
Nämä tarkastukset olivat äärimmäisen nöyryyttäviä. Tytöille tehtiin "neitsyystesti", jonka suoritti mieslääkäri. Nuorille tytöille, jotka eivät olleet koskaan aiemmin kokeneet gynekologista tutkimusta, tilanne oli ahdistava ja pelottava. Kun tytöt epäröivät riisuutua häpeän vuoksi, huoneeseen saapuneet keskuspuolueen virkamiehet alkoivat huutaa ja uhkailla heitä maanpetoksella. Kieltäytyminen katsottiin suoraksi vastarinnaksi valtiota vastaan. Lääkärintarkastuksen jälkeen tytöt pakotettiin toiseen huoneeseen, jossa joukko miespuolisia virkamiehiä tarkasteli heitä. Heidän oli riisuttava yläosansa sekä laskettava housunsa polviin saakka, jotta virkamiehet saattoivat arvioida ja tarkastella heidän jalkojensa muotoa ja linjoja edestä ja takaa.
Tarkastuksissa etsittiin tarkasti myös vartalon arpia. Eräs Kimin ystävä hylättiin penisilliinipistoksen pakaraan jättämän leikkausarven vuoksi. Kimin leuassa ollut tikkiarpi sen sijaan tarkastettiin ja hyväksyttiin. Virkamiesten sanoman mukaan tytöt olivat matkalla erittäin "hyvään paikkaan", ja heidän tulisi vain olla kiitollisia ja tottelevaisia.
Kansan huhut ja poliittinen peli kulisseissa
Pohjois-Korean asukkaiden keskuudessa puhuttiin, että osastoon pääseminen voisi johtaa aina Kim Jong-unin henkilökohtaiseen lähipiiriin ja turvallisuusjoukkoihin saakka, mikä toisi mukanaan suuria taloudellisia ja sosiaalisia etuoikeuksia. Todellisuudessa moni saattoi joutua viettämään kymmenen vuotta pelkästään siivoten saniteettitiloja tai johtajan makuuhuonetta. Kim itse koki tilanteessa vain halua selviytyä prosessista mahdollisimman nopeasti ja palata kotiin tuottamatta harmia perheelleen. Myöhemmin levisi tietoja, joiden mukaan kaikki nämä tarkastukset ja mielihyväryhmän naisten valintaprosessin hallinnointi olisivat olleet korkea-arvoisen virkamiehen Jang Song-thaekin johtamia ja kontrolloimia. Hänen poliittisen puhdistuksensa ja teloituksensa jälkeen tällaisten fyysisten tutkimusten kerrottiin päättyneen kokonaan. Koko valintaprosessin aikana ehdokkailta ei kysytty ainuttakaan kysymystä heidän ajatuksistaan, taidoistaan tai mielipiteistään; ainoastaan ulkonäkö ratkaisi.
Työ Kambodžassa ja yhteentörmäys ulkomaailman kanssa
Valintansa jälkeen Kim Seo-ah lähetettiin työskentelemään pohjoiskorealaiseen ravintolaan Kambodžaan. Saapuessaan trooppisen kuumaan maahan hän kohtasi täysin uudenlaisen todellisuuden. Ravintolassa vieraili säännöllisesti varakkaita asiakkaita, kuten kambodžalaisia, eurooppalaisia, amerikkalaisia ja eteläkorealaisia. Asiakkaiden suuri vauraus ja vapauden tuntu järkyttivät häntä syvästi. Erityisen pysäyttävää oli huomata epäsuhta palkoissa: ravintolan paikalliset kambodžalaiset työntekijät ansaitsivat 300 dollaria kuukaudessa, kun taas Kimin oma palkka oli vain 137 dollaria. Paikalliset saivat työvuoronsa jälkeen mennä vapaasti ulos syömään ja viettämään aikaa, kun taas pohjoiskorealaiset työntekijät olivat sidottuja tiukkaan ja suljettuun aikatauluun. Pitkien tarjoiluvuorojen jälkeen, ravintolan sulkeuduttua, naiset joutuivat vielä harjoittelemaan tanssia ja esityksiä aamuyöhön saakka.
Neljän vuoden ankaran työnteon jälkeen Kim ansaitsi loman takaisin Pjongjangiin. Hän oli kuvitellut pääkaupungin loisteliaiden rakennusten tarjoavan lohtua, mutta todellisuudessa Pjongjang tuntui heti ensimmäisestä päivästä lähtien tukahduttavalta Kambodžan kokemusten rinnalla. Kun Kim kertoi äidilleen Kambodžan ilmastoinnista ja ihmisten siellä nauttimasta vapaudesta, hänen äitinsä katsoi häntä syvän kauhun vallassa. Äiti pelkäsi tyttärensä saaneen voimakkaita kapitalistisia vaikutteita ja puhuvan hengenvaarallisia asioita. Syvä kuilu kahden täysin erilaisen maailman välillä vaikeutti äidin ja tyttären välistä kommunikaatiota. Paluu Kambodžaan loman jälkeen tuntui huojentavalta, ja tuona hetkellä Kimin lopullinen päätös loikkauksesta vahvistui entisestään.
Loikkaus, uusi elämä ja musertava syyllisyys
Työskennellessään ravintolassa Kim tutustui eteläkorealaiseen asiakkaaseen. Vaikka Pohjois-Koreassa eteläkorealaiset oli pienestä pitäen opetettu näkemään pahoina ja vaarallisina vihollisina, hän alkoi tuntea sympatiaa miestä kohtaan. Kim pohti usein mahdollisuutta, että mies olisi Etelä-Korean tiedustelupalvelun agentti, joka oli lähetetty tarkoituksella värväämään hänet. Vapaudenkaipuu oli kuitenkin kasvanut niin voimakkaaksi, että hän päätti paeta miehen mukana, oli tämä todellisuudessa kuka tahansa. Loikkauksensa jälkeen hän on elänyt Etelä-Koreassa, mutta menneisyyden traumat vaikuttavat häneen edelleen vahvasti. Hän välttää tiukkoja organisaatioita ja ryhmätoimintaa, sillä Pohjois-Korean jatkuva yhteisöllinen paine on jättänyt häneen syvät arvet.
Vapaudella oli kuitenkin äärimmäisen kallis inhimillinen hinta. Kimin alkuperäisenä suunnitelmana oli tuoda vanhempansa Etelä-Koreaan välittäjien avulla heti, kun hän olisi säästänyt riittävästi rahaa. Vuosi hänen loikkauksensa jälkeen maailmaan iski kuitenkin koronaviruspandemia, joka sulki rajat täysin ja esti kaiken salaisenkin yhteydenpidon. Myöhemmin hän sai kuulla musertavan uutisen: hänen vanhempansa oli karkotettu Pjongjangista syrjäiselle hiilikaivosalueelle rangaistuksena tyttärensä paosta. Pjongjangin asukkaille karkotus maaseudulle on valtava shokki ja ankara rangaistus. Tämän seurauksena hänen isänsä sai sydänkohtauksen ja menehtyi. Hänen äitinsä sairastui pian sen jälkeen ja kuoli hänkin.
Kim kantaa nykyään elämässään valtavaa syyllisyyttä vanhempiensa kohtalosta. Hänen on erittäin vaikea käsitellä ajatusta siitä, että hänen omat valintansa johtivat hänen perheensä tuhoon. Vaikka hän elää nykyään vapaana ja onnellisena Etelä-Koreassa, hän ei voi koskaan enää kertoa sitä vanhemmilleen tai lohduttaa heitä. Tämä musertava syyllisyys toimii kuitenkin myös hänen suurimpana liikkeellepanevana voimanaan. Hän kokee elävänsä nykyään vanhempiensa puolesta ja ammentaa heidän uhrauksestaan motivaatiota tehdä työtä entistä ahkerammin. Hänen tavoitteenaan on tuoda Pohjois-Korean järjestelmän todellisuutta maailman tietoisuuteen. Kotimaa herättää hänessä katkeruutta, ja hän pohtii jatkuvasti, kuinka sellainen valtio voi edelleen olla olemassa nykymaailmassa. Hänen suurin toiveensa on, että siellä kärsivät ihmiset voitaisiin vielä jonain päivänä pelastaa.
Kirjoittaja Aksu
Lähde: DimpleVideo
http://www.youtube.com/watch?v=6e-mFBnVmrE
Päivämäärä: 4.4.2026
Operaatiokeskus/Aksu
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti